You are here

Ympäristö ja luonto hyödykkeistettynä – kuka hyötyy?

Taloudellinen toiminta on kautta aikojen perustunut luonnonmateriaalien muokkaamiseen käytettäviksi tai myytäviksi tuotteiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä – edellyttäähän jo ruoantuotanto luonnon antimien hyötykäyttöä.

Ajatukset siitä, missä määrin luontoa voi hyödyntää kaupallisesti, ovat kuitenkin muuttuneet aikojen kuluessa. Lähes kaikissa kulttuureissa joitakin luonnon ilmentymiä on pidetty kaupattavina, toisia taas arvokkaina itsessään ja siksi hyödyntämiseen soveltumattomina. Tällä hetkellä nimenomaan ensimmäinen, taloudellinen käsitys luonnosta yleistyy ympäri maailman.

Kun jonkin asia, vaikkapa luonnonvara, määritellään taloudelliseksi resurssiksi, sen arvo määräytyy markkinoiden kautta. Markkina-arvo on yhtä kuin potentiaalinen vaihtohinta, se, mitä tuotteesta on mahdollista saada vaihdettaessa se rahaan tai toiseen tuotteeseen.

Logiikka on hyvin erilainen kuin perinteisemmissä tavoissa arvottaa luontoa. Tällaisia ovat esimerkiksi käyttöarvo ja esteettinen arvo. Ensin mainittu tarkoittaa jostakin asiasta saatavaa suoraa hyötyä, joka ei perustu tämän asian myymiseen, jälkimmäinen kokemisen kautta syntyvää arvostusta.

Käytännössä taloudellisen luontokäsityksen yleistyminen ja luonnonvarojen kiihtyvä käyttö ovat kulkeneet käsi kädessä. Kun luonnonresurssit määrittyvät taloudellisen arvon kautta, luonnon uusiutumisen merkitys käy vähäisemmäksi. Luonnonvarojen käytön kiihtyminen onkin ollut teollisen ajan talouden suuri trendi.

Luonnonresurssien kasvavan kulutuksen rinnalle on erityisesti viime vuosikymmeninä noussut toinen ilmiö, näiden resurssien yksityisomistuksen lisääntyminen. Siirtymä yleisestä käyttöoikeudesta tai luonnonvarojen julkisesta hallinnasta yksityiseen omistukseen on ollut raju. Muutoksen taustalla on yhtäältä vaikuttanut uusliberalistinen talousajattelu: talouspoliittinen paine julkisen omistuksen yksityistämiseen on ollut kova kautta maailman. Toisaalta esimerkiksi viimeaikaiset patenttijärjestelyt ja päästökauppa ovat tuoneet talouden piiriin kokonaan uusia alueita.

Luonnonresurssien yksityistäminen on nopeaa etenkin kehitysmaissa. Tämä koskee sekä valtion perinteisesti hoitamaa perusraaka-ainesektorin liiketoimintaa, kuten kaivostoimintaa, että "jokamiehen oikeudeksi" aiemmin katsottuja luonnonvaroja, muun muassa vesivarantoja. Esimerkiksi Intiassa kokonaisia jokia on myyty yrityksille, jotka estävät paikallisilta asukkailta vedenoton.

Luonnonvarojen yksityistäminen voi tapahtua myös välillisesti. Näin on esimerkiksi silloin, kun pienviljelijän plantaasin maaperä kuluu ja köyhtyy alueella harjoitettavan vientiviljelyn myötä. Toinen esimerkki on teollisuudesta aiheutuva maan saastuminen. Intiassa monet tehtaat ovat jopa saastuttaneet tarkoituksella saadakseen köyhien maanviljelijöiden maat halvalla haltuunsa.

Hyötyjen arviointi on vaikeaa

Nämä ilmiöt ovat saaneet monet tutkijat kritisoimaan nykyisiä köyhyysmittareita. Luonnonvarojen yksityistäminen köyhdyttää ihmisiä huomattavasti, mutta tämä ei näy tilastoissa. Esimerkiksi pääsy yhteisille laidunmaille tai kalavesille on ollut monelle köyhälle elinehto. Oikeudenmukaisuusnäkökulma ei siis koske ainoastaan sitä, kuka luonnonvarat omistaa, vaan myös sitä, kuka niistä pääsee nauttimaan.

Ympäristön ja omistusoikeuksien monimutkainen suhde aiheuttaa ongelmia taloudellisissa mittauksissa yleensäkin. Jos yhteisomistuksessa ollut maa muutetaan yksityismaaksi, tämä näkyy todennäköisesti talouden kasvuna, vaikka maasta hyötyvät aiempaa harvemmat. Erityisen havainnollinen viimeaikainen esimerkki tästä on päästökauppa, jossa yhteisestä ilmakehästä on tehty kaupattava hyödyke.

Rumimmillaan ilmiö on ollut niin sanotun biopiratismin yhteydessä. Tällä tarkoitetaan suuryritysten pyrkimystä patentoida itselleen kolmannen maailman vuosisataista perinnetietoa esimerkiksi joidenkin kasvilajien käytöstä.

Useimmiten luonnonvaroista hyötyvien ihmisten joukko on äärimmäisen pieni, varsinkin kehitysmaissa. Tässä yhteydessä voidaan perustellusti puhua taloudellis-poliittisesta eliitistä.

Luonnonvarojen hyödyntämisen suurimmat haitat, kuten öljyntuotannon ja kaivauksien saasteet tai ympäristön köyhtyminen, jäävät usein paikalliselle tasolle. Ne aiheuttavat suuria ongelmia tavalliselle kansalle, mutta eivät tunnu juuri lainkaan rikkaan vähemmistön elämässä. Poliittiset kamppailut haittojen kantamisesta ovatkin usein katkeria.

Globaali talousjärjestelmä saattaa kannustaa epädemokraattiseen toimintaan tunnustaessaan valtion luonnonvarojen lailliseksi myyjäksi kenet tahansa, joka onnistuu hankkiutumaan valtaan.

Näyttää siltä, että tulevaisuudessa oikeus luonnonvaroihin on yksi merkittävimmistä poliittisen kamppailun aiheista. Kuka niistä hyötyy ja miten? Kuka kantaa haitat? Kenellä on päätösvalta? Entä oikeus omistaa? Kysymyksiä on monia.
Tärkeää ei ole ainoastaan se, kuinka hyödykkeet jaetaan, vaan myös se, mistä luonnonvaroista ylipäänsä tulee tai pitäisi tulla kauppatavaraa.
Teppo Eskelinen