You are here

Vesihuollon yksityistämisen seurauksia

Kuva: Nick (CC)

Maailmalla monet ovat väittäneet, että vesi, H2O, on yksi kemiallinen yhdiste toisten joukossa ja että täten sillä voi aivan hyvin käydä kauppaa samalla tavalla kuin millä tahansa tuotteella. Perustelu ontuu, sillä kuten tuoreissa tutkimusissa on todettu, "orgaanisten ja epäorgaanisten aineiden osana sekä veden merkityksen johdosta liuottimena sekä reaktio- ja kuljettaja-aineena vesi on maan kaikkien abioottisten ja bioottisten prosessien erottamaton osa." [1] Globaalissa vesikierrossa vesi kiertää kaiken läpi. Vesi on elämän perusta, ei mikä tahansa yhdiste.

Vesihuollon yksityistämisen juuret ovat Margaret Thatcherin pääministerikaudella. Uusliberalismin oppien innoittamana Walesin ja Englannin vesihuolto myytiin yksityisille. Selvitysten mukaan brittien vesipalvelujen laatu heikkeni nopeasti ja hinnat nousivat rajusti.

Tuon ajan suora yksityistäminen on muuttunut vuoden 2000 molemmin puolin erilaisia kiertoilmauksia sisältäviksi järjestelyiksi, joissa laitosten myyminen vältetään. Järjestelyjen kirjoon kuuluvat julkisen ja yksityisen kumppanuussopimukset (JYK), yksityisen sektorin osallisuus tai erilaiset toimilupasopimukset.

Maailmanpankin suosittelema yksityistämismuoto on sellainen, jossa yksityinen puoli rakentaa tarvittavan infrastruktuurin, vastaa toiminnasta sopimuksessa määrätyn ajan, ja siirtää pitkän sopimuskauden jälkeen palvelun julkiselle puolelle. Tällaisille järjestelyille on tyypillistä, että voitot lankeavat yksityiselle ja riskit julkiselle osapuolelle. Vesipalvelut eivät kohene, mutta hinnat nousevat varmasti.

Vesi- ja sanitaatiohuollon yksityistäminen on nostattanut ankaraa vastustusta maailmanlaajuisesti. Boliviassa vuonna 2000 mellakat johtivat jopa kuolemaan. Malesiassa elokuussa 2007 viiden uskontokunnan johtajat kokoontuivat korostaakseen yhdessä veden pyhää luonnetta elämän lähteenä ja ihmisoikeutena. Poliisi esti kokoontumisen, jonka tulkittiin haittaavan veden yksityistämishankkeita.

Monikansalliset yritykset ovat suunnanneet katseensa keskiluokkaan ja Malesian kaltaisiin keskituloisiin maihin, sillä heidän mukaansa köyhät eivät kasvata voittoja riittävästi.

Maailmanpankki jatkaa yksityistämisen edistämistä muun muassa lainaehtojen avulla. Näihin liittyy vuonna 1999 käynnistetty julkisen ja yksityisen sektorin yhteinen infrastruktuurin kehittämisessä neuvova elin PPIAF (Public-Private Infrastructure Advisory Facility), joka ohjaa kehitysmaita valitsemaan yksityistämisratkaisuja.

Maailman kauppajärjestön WTO:n palvelukaupan yleissopimus GATS on avannut kehittyvien maiden vesihuoltomarkkinat, mutta Euroopan unionille tämä ei riitä. EU pyrkii solmimaan Afrikan, Karibian ja Tyynen valtameren maiden kanssa uusia, vielä pidemmälle meneviä talouskumppanuussopimuksia (ns. EPA-sopimukset), joihin sisältyy vesialakin.

YK:n mukaan vesihuolto on ydinasia köyhyyden poistamisessa, sillä muut köyhyyden lievittämistoimet ovat sidoksissa veteen. Kehittyvissä ja köyhissä maissa veden hankinta vie köyhiltä kohtuuttoman osan kotitalouden tuloista ja ajankäytöstä. Rasitus kohdistuu erityisesti naisiin ja tyttöihin.

Vesihuollon puutteeseen kuolee päivittäin kuusi tuhatta lasta, miljardi ihmistä on vailla puhdasta juomavettä ja 2,6 miljardia ilman sanitaatiota. Veden käyttäjien ja julkisten toimijoiden demokraattisella yhteistyömuodolla, julkisen ja julkisen kumppanuudella, ongelmia voitaisiin tehokkaasti välttää.[2]

Olli-Pekka Haavisto

[1] Lozán, José L. et al.: Global Change: Enough Water for all? – Scientific Facts. Wissenschaftliche Auswertungen, 2007
[2] Brennan, Brid ja muut (toim.): Vettä kaikille – yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Pystykorvakirja LIKE, 2006