You are here

Vallitseva talousajattelu – vaihtoehdottomuuden illuusio

There is no alternative, ei ole vaihtoehtoa. Näin julisti suureen ääneen Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcher 1980-luvulla.

Tällä hän tarkoitti, että talouden ohjaamisella, siis talouspolitiikalla, olisi vain yksi suunta. Valtion tai kuntien ei tulisi osallistua juurikaan talouteen, vaan jättää se yritysten vastuulle. Britanniassa tämä tarkoitti Thatcherin valtakaudella vuosina 1979–1990 valtion vetäytymistä rautateiden ja junaliikenteen sekä osin sairaanhoidon hoitamisesta. Sittemmin vastaavat ajatukset ovat levinneet muuallekin. Miksi näin on?

Osittain uusliberalismiksi kutsutun vapaiden markkinoiden hyviä puolia korostavan talousajattelun menestykseen myötävaikuttivat maailmantalouden ongelmat 1970- ja 80-luvuilla.

1970-luvun öljykriisi, jonka vuoksi öljyn hinta nousi kahteen otteseen hyvin rajusti, nosti samanaikaisesti sekä työttömyyttä että hintoja kaikissa länsimaissa. Tämä aiheutti paljon tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa. Se tuntui myös osoittavan, että talouspolitiikassa oli jotakin vikaa. Vanhat konstit eivät enää tepsineet.

Thatcherin ja monen muun mukaan valtion osallistuminen talouteen johti siihen, että hinnat muuttuivat joko keinotekoisen korkeiksi tai mataliksi. Tällöin ihmisten käytöstä eivät ohjannet oikeat vaan valtion manipuloimat hinnat. Lopputulos oli talouden näkökulmasta tehoton.

Vallitsevan uusklassisen talousajattelun mukaan sääntelystä vapautetut markkinat, vapaakauppa ja alempi verotus johtavat vilkkaampaan talouden toimeliaisuuteen – ja siten suurempaan ihmisten hyvinvointiin.

Uusliberaalia poliittista ajattelua, joka on hallinnut keskustelua valtiontaloudesta useimmissa maissa 1980-luvulta lähtien, puolestaan kuvaavat seuraavat kolme väitettä:

1) Valtionyhtiöt tulee yksityistää, koska valtio tuottaa tehottomammin ja huonommin kuin yksityinen yritys.

2) Valtion tehtävä ei ole hyväntekeväisyys ja kaikista huolehtiminen, koska tämä tekee ihmisistä passiivisia. Hyväntekeväisyyden pitäisi olla yksittäisten ihmisten, ei valtion, päätettävissä.

3) Kehitysmaat pärjäisivät parhaiten, jos kaikki tullit ja esteet rahavirroilta ja tuotteilta poistettaisiin.

Suomessa muutoksia eläke- ja sosiaaliturvassa toteutettiin erityisesti laman aikana, joskin jo aiemmin oltiin vapautettu esimerkiksi valuuttakauppa. Suuntaus jatkuu edelleen. Aiemmin julkisesti järjestettyjä palveluita yksityistetään, ja vielä valtion omistamia yrityksiä johdetaan kuten yksityisiä yrityksiä. "Tehostaminen", "ulkoistaminen" ja "kilpailukyky" ovat päivän avainsanoja. Julkinen sektori on paineen alla.

Mitä talousajattelu sitten muuttaa tai on muuttanut?

Globaalilla tasolla voidaan kiistellä siitä, onko talouden kasvu kiihtynyt sääntelyä vähentämällä. Lopullista vastausta tähän on kuitenkin mahdotonta löytää.

Toiseksi etenkin sosiaalipolitiikka, jonka tarkoituksena on tukea kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, on muuttunut talouspolitiikan välineeksi, jolla talouskasvua voidaan lisätä. Vastuu pärjäämisestä ulotetaan kaikkialla maailmassa yhä useammin yksilölle yhteisön tai valtion sijaan. Pahimmillaan tämä voi johtaa tilanteeseeen, jossa työttömyys tai pärjäämättömyys katsotaan henkilön omaksi syyksi.

Markkinat eivät myöskään vielä ole pystyneet ilman poliittista ohjausta ratkaisemaan ympäristöongelmia, sosiaalisia ongelmia tai tasa-arvo-ongelmia.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingit käynnistivät kritiikkiä myös taloustieteen sisällä. Sen mahdolliset pysyvät vaikutukset näkyvät kuitenkin politiikassa vasta vuosien päästä.

Otto Bruun

Päivitetty 1.4.2011

Talouden paikat: