You are here

Työntekijöiden globaalit oikeudet

Kuva: Curt Carnemark / Maailmanpankki (CC)

 

Kun köyhien maiden asukkailta kysyy, millaista kehitysapua he haluaisivat, useimmat sanovat avustuksille ei kiitos. He tahtovat ansaita toimeentulonsa omalla työllään. Tämä voi kuitenkin olla vaikeaa, jopa mahdotonta, maailmassa, jossa suurin osa työntekijöistä työskentelee ilman minkäänlaisia oikeuksia ja jossa tuotantoa siirretään kiihtyvällä tahdilla niin sanottuihin halvan työvoiman maihin.

Työelämän yleismaailmallisten perusoikeuksien julistus hyväksyttiin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n kokouksessa vuonna 1998. Julistus perustuu työelämän perusnormeihin, joita ovat oikeus järjestäytyä ja solmia työehtosopimuksia, pakkotyön kielto, lapsityön kielto ja tasa-arvo.

Perusnormit ovat ILO:n ratifioidumpia sopimuksia: esimerkiksi syrjintää koskevan sopimuksen on ratifioinut 165 järjestön 178 jäsenmaasta. Kun maa on ratifioinut sopimuksen eli saattanut sen osalliseksi kansallista lainsäädäntöä, sillä on velvollisuus raportoida joka toinen vuosi ILO:lle siitä, miten se näitä lakeja noudattaa. Myös ne valtiot, jotka eivät ole ratifioineet sopimuksia, joutuvat raportoimaan toimista, joilla ne pyrkivät toteuttamaan sopimusten sisältämiä periaatteita.

Perusoikeuksien julistuksen tarkoituksena on ollut lujittaa kansallisia työnormeja koskevia järjestelmiä, eikä sitä ole kohdistettu erityisesti yrityksille. Vuonna 1999 YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan esitteli yritysten oman ohjelman, Global Compactin. Sen työelämää koskevat kohdat ovat samat kuin ILO:n periaatejulistuksessa. Vain osa yrityksistä on ottanut nämä perusoikeudet lähtökohdakseen laatiessaan omia säännöstöjään. Erityisesti järjestäytymisoikeus putoaa helposti pois, jos työntekijöiden järjestöt eivät pääse mukaan sääntöjen laadintaan.

ILO on myös pyrkinyt tekemään tunnetuksi käsitteitä ihmisarvoinen työ (decent work) ja elämiseen riittävä palkka (living wage). Järjestön mukaan köyhyyttä ei voi poistaa ilman ihmisarvoista työtä. Tämä tarkoittaa tuottavaa työtä, jonka tekijöiden oikeudet on turvattu ja josta saatava palkka riittää elämiseen. Elämiseen riittäväksi ILO katsoo sellaisen palkan, jolla keskisuuri perhe pystyy kustantamaan peruselintasoon tarvitsemansa asiat, kuten asumisen, ruuan ja terveydenhoidon siinä kansantaloudessa, jossa perhe elää, ilman että perheen työikäiset jäsenet tekevät jatkuvasti ylipitkiä työpäiviä. Sanomattakin on selvää, että lapsityö ei kuulu ihmisarvoisen työn määritelmään.

Turvaa puitesopimuksista

Monikansalliset yritykset ovat viime vuosina solmineet puitesopimuksia kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Tavoitteena on ulottaa työntekijän perusoikeudet myös sellaisiin maihin, joissa laki tai viranomaiset eivät tarjoa turvaa. Puitesopimusten idea on, että samat oikeudet koskevat yrityksen työntekijöitä kaikissa maissa, joissa se toimii. Jotkut sopimukset kattavat myös alihankkijat ja tavarantoimittajat.

Kansainvälisiä puitesopimuksia oli kevääseen 2007 mennessä solmittu hieman yli viisikymmentä. Niiden piirissä on reilut neljä miljoonaa työntekijää ja lisäksi alihankkijoita. Perusoikeuksien ohella kaikissa sopimuksissa viitataan kohtuulliseen palkkatasoon, lakien mukaiseen työaikaan sekä työturvallisuuteen ja -terveyteen.

Puitesopimusten valvonta ei jää ulkopuolisen sertifioijan tai yhtiön oman sisäisen valvontajärjestelmän vastuulle. Yhtiö ja ammattiyhdistysliike valvovat sopimusten toteutumista yhdessä sekä paikallisella että globaalilla tasolla. Valvonta on tosin vasta päässyt alkuun, sillä suurin osa sopimuksista on solmittu 2000-luvulla.

Monissa maissa toimintaympäristö vaikeuttaa työläisten oikeuksien toteutumista. Esimerkiksi Kiinassa suuri osa työlainsäädännöstä on melko edistyksellistä. Kiina on muun muassa ratifioinut työelämän perusoikeuksia käsittelevän sopimuspaketin lukuun ottamatta ammattiyhdistysoikeuksien sallimista ja pakkotyön kieltämistä. Lain mukaan esimerkiksi Shenzhenin alueen tehtaissa arkipäivänä tehtävästä ylityöstä kuuluu maksaa puolitoistakertaista palkkaa.

Käytännössä ylityökorvauksia ei monissa tehtaissa juuri makseta. Ylitöitä myös teetetään paljon enemmän kuin laki sallii. Ongelmana on, että Peking ja maakunnat ovat liian kaukana toisistaan. Kaukaisissa maakunnissa yritykset voivat tehdä käytännössä mitä haluavat, ja paikallisviranomaisten lahjominen on yleistä. Tämä pätee yleisemminkin maissa, joissa ei ole vapaata ammattiyhdistysliikettä tai joissa se on heikko. Tällöin ei ole ketään, joka patistaisi virkamiehiä valvomaan oikeuksien toteutumista.

Moni epäinhimillisiä työpäiviä hikipajassa tekevä ei kuitenkaan edes haluaisi lyhentää työaikaansa. Palkat ja ylityökorvaukset voivat olla pieniä, mutta usein niillä elätetään kokonaista sukua.

Anna Berghäll