You are here

Työntekijän ääni kuuluu vain järjestäytymällä

Työntekijöiden järjestäytymisen suuri merkitys on helppo ymmärtää, jos vertaa nykypäivän suomalaista työelämää reilun sadan vuoden takaiseen. Kun palkkatyö 1800-luvulla yleistyi eikä ammattiyhdistysliikettä vielä ollut, työntekijän hyvinvointi oli lähes täysin työnantajan hyväntahtoisuuden varassa. Työntekijän oli toimeentulonsa eteen tehtävä se, mitä työnantaja keksi vaatia – muuten hänet vaihdettiin toiseen. Palkkaa maksettiin usein vain sen verran, että työntekijä pysyi hengissä ja riittävän terveenä tekemään töitä. Jos työvoimaa oli tarjolla erityisen paljon, kuten Kiinassa tänään, terveyskään ei kaikkia työnantajia kiinnostanut.

Suomalaisten työntekijöiden hyvinvoinnin radikaali parantuminen 1900-luvun kuluessa ei johdu pelkästään yhteiskunnan vaurastumisesta. Niin historiasta kuin tämän päivän maailmastakin löytyy paljon esimerkkejä siitä, että talouskasvu ei automaattisesti hyödytä kaikkia niitä, joiden työllä vauraus on luotu. Pula koulutetusta työvoimasta voi hetkellisesti parantaa yksittäisten ammattiryhmien asemaa, mutta saadakseen aikaan kestävän muutoksen työntekijöiden on välttämätöntä järjestäytyä ja vaatia työnteolle kaikkia koskevat vähimmäisehdot. Näin on suomalaistenkin palkansaajien edut ja oikeudet hankittu.

Suomen tavoin myös muissa Pohjoismaissa ja pitkälti koko läntisessä Euroopassa työntekijöiden turvana ovat ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset. Niiden ansioista palkansaajien toimeentulo on huomattavasti turvatumpi ja asema työpaikoilla parempi kuin maailmassa keskimäärin.

Talouden globalisaation myötä tilanne on kuitenkin muuttunut, ja työntekijät ovat joutuneet kohtaamaan uudenlaista epävarmuutta. Vielä suurempi ongelma on se, että valtaosassa Euroopan ulkopuolisista maista työntekijöiden järjestäytyminen ja sen mahdollistama inhimillisempi työelämä ole koskaan päässyt edes kunnolla alulle.

Pääoman ja tuotannon entistä esteettömämpi ja nopeampi liikkuminen yli valtioiden rajojen on tuonut työntekijöille eri puolilla maailmaa sekä mahdollisuuksia ja vaurautta että uhkia ja menetyksiä. Euroopassa lisääntynyt maailmankauppa on luonut uusia työpaikkoja, mutta pääomien omistajien entistä suurempi vapaus siirtää rahansa halvemman tuotannon maihin on samanaikaisesti hävittänyt niitä. Hyötyjen ja haittojen tuleva kehitys riippuu suurelta osin siitä, miten työntekijöiden järjestäytymistä pystytään uudistamaan uuden tilanteen haasteiden mukaisesti.

Pääomien vapaus on myös merkinnyt ammattiliittojen jäsenilleen antaman turvan heikentymistä.

Järjestäytyneidenkin työntekijöiden on vaikea neuvotella sellaisen työnantajan kanssa, joka voi siirtää tuotantonsa toiseen maahan heikommin järjestäytyneen ja edullisemman työvoiman tehtäväksi. Etujen parannuksista neuvottelu taipuu helposti ”joustoista” neuvotteluksi: työntekijöiltä aletaan edellyttää eduista luopumista silloin, kun yrityksen tuotto ei vastaa sijoittajien vaatimuksia. Määräaikaiset työsopimukset ja lisääntyvä yrityskohtainen sopiminen ovat monelle työnantajalle tapoja siirtää yrityksen riskejä työntekijöiden kannettaviksi.

Vahva kansallinen ammattiliitto kykenee estämään sen, että yritys alkaa globaaliin kilpailuun vedoten yksipuolisesti sanella uusia, entistä heikompia työehtoja. Perusongelma kuitenkin pysyy. Globaaleilla markkinoilla työnantaja voi kilpailuttaa työntekijöitä myös globaalisti, yli kansallisten rajojen. Uusi tasapaino edellyttää sitä, että työntekijätkin järjestäytyvät ja neuvottelevat kansainvälisellä tasolla.

Kiinan ja Intian kaltaisissa kehitysmaissa työntekijöiden asema on globalisaation myötä sekä parantunut että heikentynyt. Lisääntynyt kauppa on nostanut suuren joukon ihmisiä köyhyydestä, mutta hinta on ollut kova. Vanhoja työpaikkoja on kadonnut ja uudet edellyttävät usein raatamista nälkäpalkalla epäinhimillisissä oloissa.

Nopea talouskasvu mahdollistaisi myös nykyistä tasaisemmin jakautuvan vaurauden lisääntymisen, mutta se edellyttäisi samaa asiaa, jota tarvittiin aikanaan Suomessa: työntekijöiden vapaata järjestäytymistä. Ilman sitä on pienen eliitin käsissä, mikä osuus uudesta vauraudesta päätyy työntekijöiden suuren enemmistön eduksi.

 
Edellä kuvatussa kehityksessä hahmottuu kaksi haastetta, jotka ovat yhteisiä kaikille maailman työntekijöille.

Ensinnäkin työntekijöiden järjestäytyminen on saatava mahdolliseksi ja riittävän kattavaksi kaikkialla. Järjestäytyminen on edelleen useissa maissa kiellettyä ja monissa muissa laillisuudestaan huolimatta säännöllisen vainon kohteena. Myös useimmissa vauraissa ja demokraattisissa maissa reilusti alle puolet työntekijöistä on järjestäytynyt. Suomen lisäksi 70–80 prosentin järjestäytymisasteeseen yltävät Ruotsi ja Tanska, mutta esimerkiksi Euroopan unionin keskiarvo on vain 25 prosenttia. Kaiken lisäksi järjestäytymisaste on monissa vahvankin ammattiyhdistysliikkeen maissa viime vuosina laskenut.

Toinen suuri haaste on rajat ylittävä yhteistyö. Tarvitaan vahva ja yhtenäinen kansainvälinen ay-liike, joka estää työnantajia kilpailuttamasta eri maiden työntekijöitä toisiaan vastaan. Tämä työ on vasta alussa, mutta suunta on viime vuosina ollut oikea. Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY ja marraskuussa 2006 perustettu Ay-liikkeen maailmanjärjestö ITUC edustavat eri maiden työntekijöitä ennennäkemättömän laajasti. Myös ensiaskelia ylikansalliseen neuvottelutoimintaan on otettu, kun kansainväliset ammattiliitot ovat solmineet työntekijöiden perusoikeudet turvaavia raamisopimuksia monikansallisten yritysten kanssa.

Kansallisen tason järjestäytyminen ja ammattiyhdistysliike mahdollistivat sen, että eurooppalaisten teollisuusyhteiskuntien ja palkkatyön alkuaikojen räikeimmistä epäkohdista päästiin eroon ja että vauraus koitui myös työntekijöiden eduksi. Nyt saman suuruusluokan muutokseen on pyrittävä maailman mitassa. Kun työntekijän ääni saadaan kuuluviin jokaiselta yksittäiseltä työpaikalta maailmantalouden suuriin neuvottelupöytiin asti, talouden globalisaatio voi lopulta olla valoisampi ilmiö kuin tänään uskallamme toivoakaan.

Pekka Ristelä

Talouden paikat: