You are here

Työn ja pääoman suhde

Pääoman ja työn keskinäinen suhde on yhteiskunnan ydinkysymyksiä. Molemmat näistä ovat niin sanottuja tuotannontekijöitä, joita ilman taloudellinen toiminta ei olisi mahdollista. Pääoma tarkoittaa rahaa ja rahalla ostettavia ja myytäviä tuotantovälineitä. Työ on näiden välineiden käyttöä ihmisten toimesta. Maa ja luonnonvarat ovat kolmas tuotannontekijä, tieto neljäs.

Perinteisesti on ajateltu, että pääoman ja työn välillä on kapitalistisessa talousjärjestelmässä perustavanlaatuinen intressiristiriita. Työntekijät haluavat työlleen mahdollisimman suuren korvauksen, pääoman haltijat puolestaan näkevät palkat ensisijaisesti kustannuksina. Tuotannosta saatavat hyödyt ovat näin ajateltuna nollasummapeliä – yhden voitto on toisen tappio –, jossa valta-asemassa on työntekijää riistävä pääoma.

Tarkasteltaessa itse vallankäyttöä pelkkien intressien sijaan voidaan länsimaisen kapitalismin historiassa kuitenkin hahmottaa viisi hyvin erilaista vaihetta. On tärkeää huomioida, kuka pääoman omistaa ja millä tavalla. Omistus voi olla yksityistä ja muilta piilossa tai julkista ja pörssivälitteistä. Yritysten omistusoikeuksiin eli osakkeisiin upotettu omistajuus määrittelee sen, kenellä on valtaa.

Yritystoiminnan alkumetreillä yrittäjä itse oli pääoman pääasiallinen vallankäyttäjä ja hyötyjä. Tuolloin omistajan ja työläisen eturistiriita oli selkeä. 1930-luvulle tultaessa pääoman valtaa käytti jo ammattilaistunut yritysjohto, manageriporras, joka pyrki tekemään voittoa yksittäisille henkilöomistajille.

Sotien jälkeisessä kolmannessa vaiheessa pääoman vallankäyttäjäksi nousi salkunhoitaja, joka pystyi valitsemaan, mihin yritykseen yksittäisten sijoittajien rahat ohjattiin. Pääoman hajanaisen omistajajoukon valtaa alettiin käyttää aiempaa keskittyneemmin, mutta itse sijoitustoiminta irrottautui vallankäytöstä ja keskittyi tuotto-odotuksiin.

Neljännessä vaiheessa eli 1970-luvulta alkaen sijoitustoiminnasta on tullut ammattilaisten pelikenttä. Eläkerahastojen kaltaisten institutionaalisten sijoittajien keskittämä pääomavyöry on vallannut rahoitusmarkkinat. Pääoman tuotosta hyötyvät nyt ennen kaikkea eläkkeensaajat eli työläiset ja pienemmät sijoittajat, jotka ovat keskittäneet säästönsä rahastoihin. Omistajat eivät ole enää teollisuuspatruunoita, vaan muiden ihmisten säästöjä sijoittamaan palkattuja rahoitusalan tietotyöläisiä. Voikin sanoa, että teollisuusmaissa eletään kapitalismissa ilman varsinaisia kapitalisteja.

Näiden neljän vaiheen aikana pääoman valta irrotettiin pikkuhiljaa pääoman käytöstä, ja sijoittamisen hyödyt valuivat entistä enemmän työväelle. Nyt työntekijä on lähes välttämättä myös osakkeenomistaja, esimerkiksi pankkien rahastosijoitusten tai ainakin eläkerahastojen kautta. Yritysten todellinen ohjausvalta on kuitenkin siirtynyt niiden johdolle, joka toimii huomattavissa määrin rahoittajien etujen ehdoilla.

Todistamme parhaillamme kapitalismin viidettä vaihetta, jossa institutionaaliset sijoittajat ovat alkaneet pelkkien hyötyjen keräämisen sijaan vaikuttaa suoraan myös sijoituskohteena olevan yrityksen toimintaan. Paljon valtaa on keskittynyt suurten sijoittajien salkunhoitajille, ja toiminnan taloudelliset hyödyt jakautuvat varsin lukuisille omistajille. Entistä useammin tavalliset ihmiset omistavat osakkeita, ellei muuten, niin ainakin välillisesti eläkerahastojen välityksellä.

Koska pääoma tarkoittaa monesti työläisten ja kotitalouksien säästöjen keskitettyjä rahastoja, voisi nykyistä talousjärjestelmää kuvata jonkinlaiseksi kansankapitalismiksi. Mutta se ei sitä kovinkaan usein ole.

Salkunhoitajat ja omistajaohjauksesta vastaavat henkilöt eivät välttämättä noudata sijoituspolitiikassaan tärkeimpien sidosryhmiensä – eli asiakkaidensa – mielipidettä yhteiskuntavastuullisesta sijoitustoiminnasta. Vaikka kansa kerää entistä useammin talouden hyödyt, ei se käytä pääoman tuomaa valtaa, vaan on ulkoistanut tämän rahoitusalan ammattilaisille.
Ville-Pekka Sorsa