You are here

Tapaus Ruanda: kansanmurha ja vapaakauppa


Kuva: Dylan Walters(CC)

Rauhan ja vapaakaupan edistämisen välille on erityisesti toisen maailmansodan jälkeen virallisissa yhteyksissä asetettu yhtäläisyysmerkit. Itse asiassa koko kaupan ajatusta perustellaan monesti tällä ajatuksella: ilman lisääntyvää kaupallista yhteistyötä kansat eivät ole tarpeeksi riippuvaisia toisistaan, joten niillä on suurempi todennäköisyys ajautua konfliktiin lyhytnäköisten etujen vuoksi. Toisaalta kauppa ei aina johda vaurauteen, saati rauhaan.

Ruandassa käynnistyi vuonna 1994 eräs modernin maailman brutaaleimmista kansanmurhista. Sitä voi tarkastella suoraviivaisena tapahtumasarjana, jossa siirtomaaisäntä poistuu, mutta jättää jälkeensä räjähdysherkän tilanteen. Siirtomaavallan aikana ensin Saksa ja sitten Belgia hallitsivat etnisyyteen perustuvalla jaolla, jossa tutsit nostettiin paikalliseksi eliitiksi johtamaan maata. Tutsit alistivat maan enemmistön muodostavia hutuja.

Ruandan vapautuessa siirtomaaherruudesta vuonna 1962 hutut ottivat vallan ja ryhtyivät vuorostaan sortamaan tutseja. 1980-luvulta alkaen sortuvaa valtiota ja horjuvan hallituksen valtaa pönkitettiin syyttämällä siirtomaavallan aikana valkoisia auttanutta tutsi-vähemmistöä sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Tilanne kärjistyi lopulta vuosien 1987–1993 sisällissotaan, jossa kuoli miljoonia ruandalaisia. Lopullinen huipennus oli noin 800 000 tutsin järjestelmällinen joukkomurha vuonna 1994. Puolet maan tutseista joutui pakenemaan maasta tai tapettiin.

Etnisen konfliktin tarkastelu irrallaan Ruandan taloudellisesta todellisuudesta on kuitenkin yksinkertaistavaa. Maailmanpankin ja alueellisten kehityspankkien suosituksesta Ruandassa oli vientitulojen toivossa 1970-luvulta eteenpäin panostettu voimakkaasti kahvintuotantoon. Kahvi olikin noussut maan ylivoimaisesti merkittävimmäksi vientituotteeksi.

Vuonna 1991 kahvin maailmanmarkkinahinnan romahdus aiheutti yhdessä sisällissodan kanssa valtiontalouden kriisin. Hallitus joutui turvautumaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sponsoroimaan pahamaineiseen rakennesopeutusohjelmaan selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Ruandan hallitusta ja valtiota pidettiin nälänhädän keskellä pystyssä ulkoa käsin.

Rakennesopeutusohjelman ehtoja olivat julkisten palveluiden – kuten koulutuksen ja terveyspalvelujen – käyttömaksujen lisääminen, kahvinviljelijöiden tukiaisten vähentäminen ja valtionyhtiöiden yksityistäminen. Näillä ehdoilla Ruanda sai tuntuvasti lisää kehitysapua ja tukea, lopulta noin 200 miljoonan dollarin edestä. Säästöohjelman toimenpiteet johtivat kuitenkin hallituksen suosion romahdukseen. Oman valtansa pelastamiseksi se ryhtyi tutsien järjestelmälliseen vainoamiseen. Etnisen vihan lietsonnan avulla hutuhallitus onnistuikin siirtämään ihmisten huomion muualle.

Maailmanpankin mukaan maan ongelmat, jotka johtuivat osin pankin itsensä ehdottamasta kahvinviljelyn lisäämisestä, olivat kuitenkin luonnonoloihin liittyviä, eivät poliittisia. Ruandan ”tehokas hallinto” teki siitä Maailmanpankin mukaan kiitollisen kehitysapuyhteisön kumppanin. Ulkomaiset asiantuntijat pitivät 1990-luvun alussa Ruandaa optimistisesti ”kehitysdiktatuurina”.

Hallituksen suora tuki tutsien tappamiselle oli tiedossa jo 1990-luvun alkuvuosina, kun avustusrahaa pohjoisesta ja Maailmanpankilta alkoi virrata sisään. Amnesty International kertoi vuoden 1992 toukokuun raportissaan, miten valtion toimijat osallistuivat Ruandassa satojen ihmisten massamurhaan ja kidutukseen.

Iso osa tämän jälkeen maahan tulleista varoista valui korruptoituneen eliitin taskuihin. Hutueliitti oli näet 1990-luvun alkuun mennessä keksinyt oivan tavan hyötyä Ruandan valtiosta: se omi läntisen kehitysavun itsellleen. Osa Ruandaan lähetetystä avusta päätyi myös sotilaalliseen käyttöön.

Maailmanpankin epäonnistumisen yksi syy oli, että se piti valtiota ja hallitusta riippumattomana toimijana. Se jopa kiittää vuoden 1994 alkuvuoden selvityksessä hallitusta rakennesopeutusohjelman toimeenpanosta, vaikka se ei ollutkaan ”onnistunut vakuuttamaan kansalaisiaan ohjelman tarpeesta”. Näin siis kansanmurhan aattona.

Maailmanpankki piti Ruandan ongelmina valtion liiallista sekaantumista talouteen, ei niinkään hallituksen toimeenpanemaa rasismia. Monet pankin suosittamat toimenpiteet myös tukivat aktiivisesti myöhäisempää kansanmurhaa. Tällaisia olivat esimerkiksi maan sisäisen siirtolaisuuden rajoitukset, jotka tarjosivat tavan kontrolloida ihmisiä aiempaa tehokkaammin.

Vuoden 2002 Kongon sodan yhteydessä oli IMF:n vuoro tukea Ruandaa. Tällä kertaa rahat valuivat naapurimaan Kongon sotaan sotkeutumiseen. Vaikka tilanne osittain rauhoittui 1995 tutsien vallattua maan ja sen hallitsevat asemat, Ruandaa uhkaa edelleen aseellinen etninen konflikti. Lähes jokaisen etnisen konfliktin taustalta näyttää löytyvän merkittäviä taloudellisia intressejä. Ruandan tapaus on yksi esimerkki Maailmanpankin ja IMF:n pitkässä epäonnistumisten listassa.

Otto Bruun

(Tekstiä on viimeksi muokattu 1.9.2009)