You are here

Tansania – kehityksen polulla miltei 50 vuotta

Kuva: Eva Nilsson

Miksi kehitysmaat eivät kehity? Maailman 194 valtiosta noin 150 voidaan luokitella kehittyviksi maiksi siinä mielessä, että niitä tuetaan kehitysavulla. Suurimpia avunantajia on taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n mukaan 22. Listalta puuttuu Kiina, joka myöntää merkittäviä summia kehitysapua, vaikka on itsekin vielä monella tapaa kehitysmaa.

Tuntuu uskomattomalta, että parikymmentä rikasta ja ”kehittynyttä” valtiota yrittää rahoittaa loppumaailman kehitystä ja kutakuinkin sanella kehityksen suuntaa ja sisältöä. Tämä pieni varakkaiden joukko on tukenut köyhempiä 1960-luvulta lähtien.

Valtioiden lisäksi mukana on ollut kansainvälisiä järjestöjä, kuten Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja YK, sekä joukko kansalaisjärjestöjä. Silti suuria saavutuksia ei ole juuri kerrottavana. Moni varmasti pohtii, miten tämä on mahdollista. Yksinkertaista selitystä ei ole, mutta syitä voi pohtia yhden kehitysmaan kokemusten kautta.

Itäisessä Afrikassa sijaitseva Tansania on YK:n mittareilla yksi maailman viidestäkymmenestä vähiten kehittyneestä maasta.

Luonnonvaroiltaan rikas ja historiallisesti rauhallinen Tansania on saanut kehitysapua itsenäistymisvuodestaan 1961 saakka. Avunantajia on ollut paljon, ja apusummat ovat olleet suuria. Tansanialle annetaan edelleen suhteellisesti paljon enemmän apua kuin monelle muulle Afrikan maalle. Se on myös vahvasti riippuvainen tästä tuesta.

Itsenäistymisestä lähtien vuoteen 1985 saakka Tansanian presidenttinä toimi Julius Nyerere, jonka tavoitteena oli yhdistää sosialismin ideologia afrikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kansainvälisesti Nyereren luomiin tasa-arvon ja kehityksen tavoitteisiin kohdistui suuret odotukset, mikä näkyi myös kehitysavun määrässä. Etenkin sosiaalidemokraattiset Pohjoismaat ja Kiina avustivat paljon, mutta niin tekivät myös esimerkiksi Yhdysvallat ja Maailmanpankki. Nyereren aikana apu ei ollut ehdollistettua, koska kaikki halusivat tukea maata, jossa oli käynnissä aikansa mielenkiintoisin afrikkalainen kehitysprojekti.

1970- ja 80-luvuilla kuitenkin huomattiin, etteivät sosialistiset uudistukset tuottaneet tulosta. Avunantajat vähensivät tukeaan. Nyereren jäätyä eläkkeelle avunantajat sekä kansainväliset rahoituslaitokset painostivat Tansaniaa tekemään suuria rakenteellisia muutoksia talouskasvun luomiseksi. Samalla tukea lisättiin.

1980-luvun lopulla vallalle nousi ajatus siitä, että sosialismille vastakkainen uusliberaali talousajattelu oli ainoa oikea kasvua ja kehitystä edistävä malli. Tässä vaiheessa Kiina vetäytyi syrjemmälle, ja etenkin Yhdysvallat alkoi ajaa uudistuksia voimakkaasti. Pohjoismaat sopeutuivat muutokseen aika nopeasti ja jatkoivat kehitysyhteistyötään.

Päävastuu kehityksestä siirtyi valtiolta markkinavoimille. Tansania onkin yksi pisimpään avunantajien vaatimia taloudellisia rakennesopeutusohjelmia toteuttaneista Afrikan maista.

Kuuliainen sopeutuminen ei kuitenkaan tuottanut haluttua tulosta, ja maan talouskasvu jäi odotettua vaisummaksi. 1990-luvun puolivälissä avunantajien ja Tansanian hallituksen välit kiristyivät. Avunantajat syyttivät hallitusta salailusta. Kun hallitus pyrki tekemään työtään läpinäkyvämmäksi, syytettiin sitä paljastuneesta korruptiosta. Hallitus puolestaan suivaantui avunantajien kritiikistä ja loputtomista vaatimuksista.

Paikalle kutsuttiin ulkopuolinen tutkijaryhmä, jonka tehtävänä oli selvittää osapuolten välejä vaivaavat ongelmat ja saattaa kehitysyhteistyö takaisin raiteilleen. Selvitys tuottikin tulosta, ja yhteistyö pääsi jälleen käyntiin. Luottamuskriisin aikana rahoitus siirtyi kuitenkin pitkälti valtiolta kansalaisjärjestöille, jotka auttoivat maata omien avustusprojektiensa kautta.

Viimeiset vuodet asetelma on ollut päinvastainen, ja suurin osa avunantajamaista on keskittänyt tukeaan yhä enemmän suoraan Tansanian valtion vuosittaiseen budjettiin. Nyt trendi vaikuttaa taas olevan menossa pois suorasta budjettituesta.

Vuonna 1999 Tansania pääsi mukaan Maailmanpankin ja IMF:n velkahelpotusohjelmaan, jonka tarkoituksena oli velkojen anteeksianto sillä ehdolla, että maa jatkaisi taloudellisten sopeutusohjelmien toimeenpanoa. Tansania toteutti kaikki tarvittavat uudistukset vuoteen 2001 mennessä. Maan köyhyydenvähentämisohjelma perustuu edelleen näiden kahden kansainvälisen järjestön hyväksymälle suunnitelmalle. Vuonna 2000 YK:n piirissä lanseeratut vuosituhattavoitteet ovat tuoneet ohjelmaan joidenkin mielestä aiempaa enemmän sosiaalialan painotuksia.

Edistystäkin on tapahtunut. Vuosituhattavoitteista Tansania on pärjännyt hyvin etenkin peruskoulutuksen ulottamisessa kaikille. Vahvan poliittisen tahdon ansiosta lähes sata prosenttia tansanialaisista lapsista käy koulua. Koulutuksen laatu on kuitenkin monin paikoin edelleen huonoa, ja yläkouluun jatkaa vain harva.

Talouskasvu on myös ollut nopeaa 2000-luvulla. Tällä hetkellä talous kasvaa noin kuusi prosenttia vuodessa. Valitettavasti kasvusta ei ole ollut hyötyä kaikille. Varallisuus on jäänyt lähinnä maan suurimpaan kaupunkiin Dar es Salaamiin, ja maaseutu on pysynyt hyvin köyhänä.

Tansanian väestömäärä lisääntyy melkein kolmen prosentin vuositahtia, minkä kompensointi edellyttäisi 8–10 prosentin talouskasvua. Kokonaisuudessaan köyhien osuus väestöstä on pienentynyt hieman, mutta väestönkasvun myötä heidän lukumääränsä on lisääntynyt.

Melkein viidenkymmenen kehitysyhteistyövuoden ja suurten apumäärien jälkeen Tansania oli vielä vuoden 2006 kehitysindeksin mukaan maailman viidenneksitoista köyhin maa. Tähän on monia syitä.

Valtion sisäisellä politiikalla on suuri merkitys, mutta niin on myös avunantajien ideologioilla. Eri maat kannattavat erilaisia ratkaisuja, ja kun nämä kohtaavat vieraalla maaperällä, on tuloksena helposti sekasoppa. Eurooppalaiset ovat pyrkineet yhtenäistämään apuaan viime vuosina, kun taas Yhdysvallat haluaa pysytellä omilla poluillaan.

Vuosien mittaan kehitysapua on ehdollistettu yhä enemmän. Kehitystä ei ole tällöin suunniteltu Tansaniasta käsin ja paikallisten ehdoilla, vaan ulkopuolisten sanelemana. On helppo arvata, ettei tällaisella lähestymistavalla saavuteta nopeita, hyviä tai kestäviä tuloksia.

Kehitysyhteistyö on myös aina toistuvaa testaamista. Kun yksi malli ei toimi, kokeillaan toista. Jos sekään ei toimi, palataan takaisin johonkin vanhaan, tai keksitään uutta. Muutokset ovat verrattain nopeita, koska avunantajamaiden veronmaksajille pitää olla näyttöä siitä, että kehitysapu tuottaa tulosta.

Kun päälle lisätään vielä Tansanian epäreilu asema maailmantaloudessa, ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää, mikseivät kehitysodotukset ole täyttyneet.

Parannukset eivät kuitenkaan ole mahdottomia. Monissa kehitysmaissa ja monilla sektoreilla on tapahtunut huimaa edistystä. Kehitysyhteistyö vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.

Eva Nilsson