You are here

Suomalaisen työn muutos: pellolta pätkähommiin


Kuva: Jarmo Ollikainen (CC)

Vielä ennen toista maailmansotaa Suomi oli nykymittarein kehitysmaa. Kaksi kolmasosaa väestöstä työskenteli maataloudessa. Elintaso ei ollut kaksinen ja työpäivät olivat toimialasta riippumatta pitkiä. Useimmat aloittivat työnteon nuorena ja jatkoivat ammatissa niin pitkään kuin pystyivät.

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä elämä muuttui nopeasti. Teollisuus kehittyi, kansa vaurastui ja muutti kaupunkeihin, sosiaaliturvaa ja muita hyvinvointipalveluita laajennettiin, koulutuksesta tuli maksutonta. Useimpien elämänlaatu parani.

1970-luvulla Suomen elintaso oli jo hyvää länsieurooppalaista keskitasoa. Teollisuus ja palvelut olivat ohittaneet maatalouden työllistäjänä. Maata kehitettiin hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden yhteissopimusten, niin sanottujen tulopoliittisten kokonaisratkaisuiden (tupo) pohjalta. Hyvinvointivaltion rakentaminen kasvatti valtioiden ja kuntien henkilöstömäärää: 1980-luvun alussa kolmannes palkansaajista sijoittui julkiselle sektorille. Työtä piisasi miltei jokaiselle. Puhuttiin jopa, että työvoimapula oli tullut jäädäkseen.

1990-luku toi mukanaan suuria muutoksia, jotka johtuivat sekä Suomen sisäisistä että kansainvälisistä tapahtumista.

Nousukausi päättyi täystyrmäykseen, kun lama iski ylikuumentuneen kasinotalouden kanveesiin. Talous taantui samaan aikaan muuallakin, mutta Suomen sukellus oli poikkeuksellisen syvä. Teollisuuden ja kaupan työpaikoista hävisi 90-luvun alkuvuosina joka neljäs, rakennusalalta 40 prosenttia. Työttömyys kipusi ennätyslukemiin. Vaikka työllisyystilanne on sittemmin parantunut, näyttäisi työttömyys jääneen pysyvästi lamaa edeltänyttä aikaa suuremmaksi.

Tutkimusten mukaan lama aiheutui pääasiassa kahdesta raha- ja finanssipoliittisesta päätöksestä: rahamarkkinoiden vapauttamisesta sekä pyrkimyksestä säilyttää markan vakaa kurssi. Työttömyyttä pahensi hallituksen julkisten menojen supistamiseen tähdännyt talouspolitiikka. Suuri osa julkiselta sektorilta lamavuosina karsitusta henkilöstöstä päätyi työttömyyspäivärahalle.

Talouden sääntelyn purkamisen, markkinoiden vapauttamisen ja vuoden 1995 EU-jäsenyyden myötä Suomi siirtyi globalisaatioaikaan.

Globaalitaloudessa tavarat, palvelut, raha ja työvoima liikkuvat vapaammin kuin ennen. Vapauden asteissa on kuitenkin eroja: Rahaa voi siirrellä silmänräpäyksessä maailman ääreltä toiselle miltei rajattomasti. Tavarakin liikkuu sukkelaan ja vailla suuria esteitä. Työläisen matka katkeaa kuitenkin yhä usein valtion rajalle, lukuun ottamatta pientä kansainvälisten huippuosaajien joukkoa.

Päivän iskusanoja ovat tuottavuus ja kilpailukyky. Korkea tuottavuus takaa hyvän kilpailukyvyn, joka takaa vakaan talouskasvun. Ja vakaa talouskasvu on yhteiskunnan tavoitteista tärkein.

Tavallisen työntekijän näkökulmasta kilpailukyvyn ja kasvun tavoittelu on merkinnyt ainakin neljää asiaa.

Koska pääoma ja tuotteet siirtyvät helposti, voiton maksimointiin pyrkivien yritysten on luonnollista keskittää tuotantoa sinne, missä palkat, verot ja muut kulut ovat pienimpiä. Tämän niin sanotun Kiina-ilmiön vaikutuksesta suuri osa toistoon perustuvista teollisuustöistä on siirtynyt rikkaista köyhiin maihin. Työpaikkojen siirtämisen mahdollisuus on heikentänyt ammattiliittojen neuvotteluvaraa, sillä vähempään tyytyviä työläisiä on aina tarjolla toisaalla.

Tuottavuutta lisää myös työntekijöiden tehokkuuden paraneminen. Tähän päästään joko työmenetelmiä kehittämällä tai työtahtia kiristämällä. Usein käytössä ovat molemmat keinot. Paljon on puhuttu esimerkiksi siitä, että julkisella sektorilla on suurten ikäluokkien eläköitymisen yhteydessä yleistä palkata yksi uusi henkilö kahta lähtevää kohden. Kasvavien tehtävien kanssa painiskelevan vähenevän henkilöstön työtehoa arvioidaan lisääntyneen valvonnan avulla.

Kolmas suuri muutos on ollut siirtyminen vakinaisista väliaikaisiin työsuhteisiin. Ennen pysyvä työsuhde oli normi, josta poikettiin vain erityistapauksissa. Nykyään etenkin naisille ja nuorille tarjotaan usein pätkäsopimuksia. Epävarmuus työn jatkuvuudesta vaikeuttaa elämän suunnittelua ja heikentää työntekijän asemaa suhteessa työnantajaan. Työttömyysturvajärjestelmää ei ole myöskään päivitetty epätyypillisten työsuhteiden aikakaudelle.

Neljänneksi yhteiskunta on eriarvoistunut. Täystyöllisyyden tavoitteluun, solidaariseen palkkapolitiikkaan ja tulojen uudelleenjakoon pohjautunut yhteiskuntamalli on joutunut vastatuuleen. Tilalle on tullut näkemys, jonka mukaan eriarvoisuuden lisääntyminen on talouskasvun hinta.

Huippuosaajille ja johtajille maksetaan entistä avokätisemmin, samalla kun enemmistön reaalipalkat laahaavat miltei paikallaan; työssä uupuminen lisääntyy, samalla kun suuri joukko ihmisiä on pysyvästi työttöminä tai pätkätöissä. Koska henkilökohtaisen palkan ajatellaan määräytyvän laskennallisen henkilökohtaisen tuottavuuden mukaan, esimerkiksi hoiva- ja palvelualojen palkat ovat usein vaatimattomia.

Se, onko tilanne työntekijän kannalta nyt parempi vai huonompi kuin ennen niin sanottua talouden globalisaatiota, riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee ja mitä pitää hyvänä.

Toistaiseksi Suomessa on säilynyt varsin paljon teollisuustuotantoa, joskin trendi on siirtyä halvemman työvoiman maihin. Samaan aikaan uusia työpaikkoja on syntynyt etenkin teknologia- ja palvelualoille. Vastoin kaikkia vapaakaupan ja erikoistumisen periaatteita Suomessa on vielä maatalouttakin. Tilastojen valossa aineellinen hyvinvointi on lisääntynyt, mutta niin on myös henkinen pahoinvointi.

Henri Purje