You are here

Resurssikonfliktit: kilpailu luonnonvaroista kovenee


Kuva: Koniponi (CC)

Omenapuu kasvaa kahden tontin rajalla. Molemmat naapurit kokevat sen omakseen. Aina syksyisin syntyy riitaa siitä, kummalle omenat kuuluvat. Joskus tapellaankin. Tällöin vahvempi saa hedelmänsä, mutta toista jää kismittämään, ja pian painitaan uudestaan.

Tarinan opetus on, että ihmisille on tyypillistä taittaa peistä heille tärkeiden luonnonvarojen hallinnasta. Esimerkiksi vesi, viljelykelpoinen maa, kulta, timantit ja öljy ovat olleet monen konfliktin kiistakapuloita.

Kylmän sodan aikana suurimmat riidat olivat ideologisia – omenoiden sijaan kiinnosti, oliko naapuri kommunisti –, mutta 1990-luvun taitteessa resurssinäkökulma palasi strategisen suunnittelun keskiöön. Ei ole liioittelua sanoa, että luonnonvarojen merkitys talous- ja turvallisuuspolitiikassa on tänään suurempi kuin koskaan.

Paikallisia ja alueellisia resurssikiistoja oli toki menneinä vuosikymmeninäkin. Niiden merkitys yksittäisten ihmisten tai kansojen elämässä oli valtava, mutta ei riittävä herättämään laajempaa kansainvälistä huomiota. Nyt mikään valtio ei enää voi olla ajattelematta luonnonvarakysymystä. Viimeistään öljyn rajallisuuden ja ilmastonmuutoksen uhan valkeneminen on pistänyt asialistat uusiksi. Monille resurssipolitiikka on tärkeintä politiikkaa.

Luonnonvarojen merkityksen kasvulle on lukuisia syitä. Ideologisen megakonfliktin väistymisen ohella vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa maailmanlaajuisen tuotannon kasvu, turvallisuuden talousulottuvuuden korostuminen, lisääntynyt kulutus ja raaka-aineiden kallistuminen. Useimmat näistä liittyvät toisiinsa – pohjimmiltaan kyse on siitä, että luonnonvarat ovat rajallisia, mutta niiden kysyntä ei.

Teollistumisen, vaurastumisen ja väestönkasvun myötä kehitysmaiden raaka-ainetarve on lisääntynyt nopeasti. Etenkin energialle, puutavaralle ja mineraaleille on tilausta. Myös rikkaissa maissa kulutus kasvaa, joskin maltillisemmin. Tarjonta ei pysy kyydissä, joten kilpailu kovenee ja hinnat nousevat.

Tähän asti tärkeimpiä luonnonvaroja on yleisesti ottanut riittänyt kaikille, mutta nykykehityksellä näin ei ole kauaa. Hälyttävin tilanne on öljyn ja veden suhteen.

Ellei mittavia uusia öljyvarantoja löydetä, maapalloa uhkaa lähivuosikymmeninä vakava öljypula. Ongelmaa voisi helpottaa öljyriippuvuutta vähentämällä, mutta näköpiirissä ei ole helposti hyväksyttäviä ratkaisuja. Kansantaloudet pyörinevät vielä pitkään öljyllä ja maakaasulla, joten niiden saannin turvaamiseksi ollaan valmiita koviinkin toimiin. Koska useimmat teollisuusmaat, kuten myös Kiina, tuovat öljyä ulkomailta, ne pyrkivät muokkaamaan kansainvälistä toimintaympäristöä itselleen suotuisaksi.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen toiminta Lähi-idässä selittyy pitkälti tätä taustaa vasten: Persianlahdella sijaitsee kaksi kolmasosaa maailman todennetuista öljyvarannoista. Samasta syystä Kiina on tiivistänyt yhteistyötään Sudanin kaltaisten Afrikan öljymaiden kanssa. Etelä-Kiinan meren, Kaspianmeren ja Keski-Aasian öljystä kamppailee useita valtioita ja monikansallisia yhtiöitä.

EU:n Venäjä-suhteesta puhuttaessakin on hyvä muistaa, että karkeasti puolet unionissa käytetystä öljystä ja maakaasusta tulee Venäjältä. Suomen tapauksessa osuus lähentelee ajoittain sataa prosenttia.

Veden takia tapellaan jo nyt. Esimerkiksi Israel on hyökännyt Syyriaa ja Libanonia vastaan Jordan-joen vedenkäyttöön liittyvistä syistä, ja sen yhteiset vesivarat Palestiinalaisalueiden kanssa ovat jatkuva riidanaihe. Egypti on uhannut Niilin alajuoksun maita sotatoimilla, mikäli ne lisäävät vedenkäyttöään. Kun tiedetään, että Niili virtaa kymmenen valtion halki, että puolet näiden maiden väestöstä elää köyhyydessä ja että väkimäärän arvioidaan kaksinkertaistuvan parissakymmenessä vuodessa, aseellisen selkkauksen riski ei ole mitätön.

Myös kaupungistuminen ja elintason nousu kasvattavat veden kulutusta. Länsimaissa se on jo pitkään ollut kestämättömällä tasolla. Samaan aikaan ilmastonmuutos vähentää sademääriä tropiikissa, mikä johtaa maaperän kuihtumiseen ja pienempiin satoihin. Ruokapula ja nälänhädät yleistyvät eri puolilla maailmaa. Niukkuus lisää levottomuutta ja pakottaa ihmisiä muuttamaan, usein toiseen niukkuudesta kärsivään paikkaan.

Koska öljynpoltto on keskeinen ilmastonmuutostekijä, öljyriippuvuuden vähentäminen ja uusiutuviin energialähteisiin siirtyminen on perusteltua paitsi ympäristön, myös talouden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin näkökulmasta.

Yhteistyö ja fiksu energiapolitiikka ehkäisevät ongelmia
Vaikka suuremman mittakaavan aseellisen selkkauksen riski on kasvanut, toistaiseksi yhteenotot ovat olleet lähinnä paikallisia.

Useimmat niistä ovat sattuneet kehitysmaissa. Köyhyys, räikeä eriarvoisuus, heikko tai luhistunut hallitus ja korruptio yhdistettynä etnisiin, uskonnollisiin ja poliittisiin jännitteisiin laskevat kynnystä tarttua väkivaltaan. Myös mahdollisuus rikastua globaaleilla markkinoilla houkuttelee: esimerkiksi Länsi-Afrikan timanttibisnes lyö nopeasti leiville.

Suuri osa keskeisistä raaka-aineista sijaitsee päiväntasaajan molemmin puolin maailmaa kiertävällä vyöllä, joka ulottuu Etelä-Amerikan pohjoispuoliskolta Keski-Afrikan, Persianlahden, Etelä- ja Kaakkois-Aasian ja Indonesian kautta läntiselle Tyynellemerelle. On todennäköistä, että tällä alueella, jolla on myös paljon köyhyyttä ja poliittista epävakautta, nähdään suuri osa tulevaisuuden luonnonvarakiistoista. Vaikka jokainen kahakka on erityispiirteidensä vuoksi helppo leimata yksittäistapaukseksi, kytkeytyvät ne monin tavoin keskinäisriippuvaiseen talouspoliittiseen maailmanjärjestelmään.

Resurssikonfliktien ehkäisy edellyttää tasapuolisempaa kehitystä, ihmisoikeuksien kunnioitusta ja kansainvälisen yhteistyön lisäämistä. Yhtä tärkeitä ovat ilmastonmuutoksen ehkäisy, tehokkaampi luonnonvarojen käyttö, uusiutuvien energiamuotojen ja uuden teknologian suosiminen sekä kulutuksen vähentäminen.

Jotta kansainvälinen yhteistyö olisi mahdollista, olemassa olevat resurssit pitäisi jakaa nykyistä reilummin ja sääntelyn pitäisi tapahtua sekä jäsenvaltioiden että niiden kansalaisten luottamusta nauttivien instituutioiden puitteissa. Hyvä lähtökohta olisi vahvistaa nykyisiä järjestöjä (esimerkiksi Kansainvälinen energiajärjestö IEA) ja YK:n roolia.

Valtiot eivät mielellään luovuta strategisiin resursseihin liittyvää päätösvaltaa muille, mutta vaihtoehdot saattavat olla niiden kannalta vieläkin vaikeampia hyväksyä. Pitkällä tähtäimellä yhteistyö ei ole ainoastaan välttämätöntä, vaan myös kaikkien etu.

Ilmastonmuutos on vahvistanut ymmärrystä kansojen kohtalonyhteydestä ja rajat ylittävän yhteistyön tärkeydestä. Parhaassa tapauksessa tämä helpottaa muidenkin asioiden sopimista. Hyvällä hoidolla niitä omenoita riittäisi molemmille naapureille.

Henri Purje