You are here

Prekarisaatio ja hajottava talous

Prekarisaatio on kasvavan epävarmuuden leimaama yhteiskunnallinen muutosprosessi, jossa ihmisten kyky hallita elämäänsä tuttujen käytäntöjen kautta heikkenee. Erityisesti pysyvän ja täysaikaisen palkkatyön merkitys onnellisen elämän takeena on viime vuosikymmenien aikana asettunut kyseenalaiseksi.

Teollisen kapitalismin murtuman ja tuotantorakenteiden uudelleenjärjestelyn ohella prekarisaatio viittaa muutoksiin kokemuksen rakenteissa. Prekarisaatiota ei siksi voi tyhjentävästi selittää viittaamalla esimerkiksi pätkätöiden yleistymiseen tai muihin työvoimatilastojen kuvaamiin indikaattoreihin, sillä tilastointikäytännöt ovat luotu selittämään juuri niitä teolliselle kapitalismille ominaisia työelämän rakenteita, joiden horjumiseen tai kumoutumiseen väite prekarisaatiosta kohdistuu.

Käsittelen tässä tekstissä prekarisaatiota tuotannon ja kokemuksen rakenteiden samanaikaiseen hajottamiseen perustuvana tuotannollis-taloudellisena muotona. Pyrin osoittamaan, että yksilöllisellä tasolla koettu epävakaus ei ole vain jälkiteollisen tuotannon ikävä sivuvaikutus, vaan epävakaudella itsessään on keskeinen tuottava merkitys nykykapitalismin arvonmuodostuksen kannalta. Epävakaus ei siis ole satunnaista tai taloudelle ulkoista vaan sitä ylläpidetään talouskasvun takaamiseksi. Tällaista talouden muotoa voidaan kutsua hajottavaksi taloudeksi.

Järki ja tunteet

Prekarisaatiolle leimallinen epävarmuuden tunne liittyy ensinnäkin tuotantoprosessin hajottamiseen sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Toiseksi epävakautta aiheuttaa se, että taloudellista arvoa pyritään luomaan tavaratuotannon lisäksi yhä enemmän tuottamalla ja muuntelemalla aineettomia hyödykkeitä kuten tunteita, vaikutelmia, kiintymyksiä tai odotuksia. Tästä kertoo esimerkiksi voimakas pyrkimys henkilökohtaisten hoiva- ja hyvinvointipalveluiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen tai yhtä hyvin se, että käyttötavaroita kuten kulutuselektroniikkaa ei hankita niinkään tietyn käytännöllisen tarpeen täyttämiseen vaan tietynlaiseen elämäntyyliin kiinnittymisen vuoksi. Taloudesta on tullut niin sanotusti affektiivista. Talouden affektiivisuus viittaa mielen, kielen ja ruumiin hallinnan keskeiseen merkitykseen työprosessien järjestelemisessä, taloudellisen arvon luomisessa sekä sen kaappaamisessa. Näiden aiemmin talouden ulkopuolisten elämänalueiden sisällyttäminen talouden piiriin vaatii taloudellisista toimijoilta uudenlaisia selviytymisen ja suojautumisen kykyjä.

Affektiivinen kapitalismi on tietyiltä tunnuspiirteiltään varsin erilainen talouden ja tuotannon kenttä kuin teollinen kapitalismi, jota selittämään moderni taloustiede syntyi. Modernin taloustieteen käsitteistöä on läpi vuosisatoja leimannut monia erilaisia muotoja saanut ”yleisen tasapainon” idea. Sitoutuminen tasapainon ajatukseen ei rajoitu kysynnän ja tarjonnan välisen suhteen tarkasteluun vaan taloustiede edellyttää tasapainoisuutta myös taloudellisilta toimijoilta. Ihanteellinen taloudellinen ihminen, homo economicus, on rationaalisesti ja ennakoitavasti käyttäytyvä yksilötoimija, joka tekee ratkaisunsa puhtaasti järjellisin perustein välittämättä esimerkiksi yhteisöstä, kulttuurista, perinteistä tai uskonnosta.

Taloudelliset toimijat eivät kuitenkaan aina toimi taloustieteilijöiden olettamalla tavalla, vaan taloudelliset ratkaisut ovat täynnä ”irrationaalisia” tai ylirationaalisia perusteita, jotka rikkovat kuvaa yksityishyötyä maksimoivasta laskelmoijasta. Viime kädessä myös käsitys rationaalisuudesta on sidottu tietyssä elinympäristössä tehtyihin sosiaalisiin ja kulttuurisiin valintoihin. Esimerkiksi palkkatulojen kasvattaminen työtunteja lisäämällä voi olla irrationaalista, jos se samalla vaarantaa aiemmin palkattoman työn piirissä tehdyn hoivan kuten lastenhoidon jatkuvuuden. Kuten talousantropologit ovat toistuvasti yrittäneet huomauttaa, homo economicus ei olekaan varsinainen reaalimaailmassa tai reaalitaloudessa tunnettu ihmislaji vaan pikemminkin taloustieteen edellyttämä teoreettinen konstruktio.

Tasapainoisen talousteorian ja levottoman talouskäytännön välinen ristiriita kärjistyy jälkiteollisessa tuotannossa, jossa tieto-, tunne- ja palvelutyön määrällinen ja laadullinen yleistyminen lisää talouden riippuvuutta subjektiivista ja yhteismitattomista tuotannontekijöistä. Samalla jälkiteollinen talous asettaa kyseenalaisiksi ”tasapainon taloustieteen” keskeisimmät oletukset: taloudellisten valintojen erityislaatuisen rationaalisuuden, taloudellisen toimijuuden yksilöllisyyden sekä taloudellisen hyödykkeen niukkuuden.

Hajoamisen arvo

Se, mikä modernissa tasapainon taloudessa vaikuttaa homo economicuksen epävakaudelta ja irrationaalisuudelta, on affekteihin perustuvassa taloudessa tuottava voima. Erityisesti taloudellisen toimijan levottomuus ja ei-järkiperäisyys voidaan ymmärtää uudenlaisina ”työkykyinä”, joiden kautta työvoima sopeutuu hajottavan talouden tapaan järjestää tuotantoa. Hajottavan talouden ihannetyöntekijä on pysyvästi epätasapainoinen, koska affektiivisessa tuotannossa arvonlisäys perustuu tunteellisten, ruumiillisten ja ajallisten käytäntöjen jatkuvaan ja ennakoimattomaan vaihteluun.

Prekarisaatio ja yleinen epäjärjestys tulkitaan toisinaan jonkinlaisena uuden kapitalismin vaiheen ohimenevänä oireiluna – kriiseinä, jotka ajan mittaa johtavat uuteen tasapainotilaan. Tuotannon muutosten analyysi vaikuttaisi kuitenkin viittaavaan sellaiseen aluksi paradoksaalisesta vaikuttavaan päätelmään, että pysyvästä, ikään kuin normaaleja kriisejä laadullisesti voimakkaammasta epätasapainosta on tullut keskeinen arvonlisäyksen ajuri ja pääoman kasautumisen tae. Tähän käänteeseen liittyy kaksi toisiaan tukevaa tendenssiä: modularisoituminen ja virtualisoituminen.

Tuotannon virtualisoituminen viittaa kehityskulkuun, jossa arvonmuodostuksen painopiste siirtyy materiaalisten tavaroiden tuotannosta erilaisten immateriaalisten hyödykkeiden tuotantoon ja hallintaan. Tätä muutosta voidaan kuvailla tuotannon virtualisoitumiseksi eli siirtymäksi, jossa mahdollinen ja avoin nousee arvokkaammaksi kuin jo tiedetty, tehty tai päätetty. Virtualisoituminen näkyy toisaalta odotushorisonttia kapitalisoivien instituutioiden kuten pörssin tai vakuutusyhtiöiden historiallisessa kehityksessä ja yhteiskunnallisen vallan kasvussa, toisaalta taas yksityisissä kasvuyrityksissä, jotka ”keskittyvät ydinosaamiseensa” eli ulkoistavat tuotannostaan kaiken muun paitsi abstraktien virtojen ohjailun.

Tuotannon modularisoituminen taas tarkoittaa sitä, että tuotantopanokset hajautetaan mahdollisimman pieniin osiin, joita voidaan yhdistellä varsinaisen tuotantopaikan ulkopuolella. Modularisoituminen hajottaa yhteyden työpanoksen ja varsinaisen lopputuotteen välillä. Kyse ei ole kuitenkaan vain kehittyneestä työnjaosta Adam Smithin kuuluisan nuppineulatehdasesimerkin tapaan, sillä tuotantoprosessit eivät välttämättä tähtää lainkaan materiaalisen tuotteen valmistamiseen vaan affektiivisten tuotannontekijöiden kontrolloimiseen. Modulaarista tuotantoa leimaa siksi ristiriita tuotannontekijöiden jaetun luonteen ja tuotantoprosessin mielivaltaiselta vaikuttavan osittamisen välillä.

Hajoamisen politiikka

Kuten mediafilosofi Franco ”Bifo” Berardi on korostanut, moninkertaiseen hajottamiseen perustuva tuotannon järjestämisen tapa aiheuttaa taloudellisissa toimijoissa myös eräänlaista psyykkistä hajoamista. Työprosessien intensiivinen purkaminen ja uudelleenyhdistely heikentää työntekijöiden sosiaalista identiteettiä, koska työntekijät ei ole olemassa niinkään persoonina vaan anonyymeina mikroskooppisen pienten tuotteen osatekijöiden (komponenttien) tuottajina. Yksittäisen työntekijän kyky tulkita tai hallita työprosessia on usein erittäin rajallinen. Tämän vuoksi huomiostressi ja hajamielisyys ovat tyypillisiä prekarisaation kasvattamia ominaisuuksia.

Epävakaus on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen perustareperusta taloudelliselle arvolle, sillä kasvunäkymiensä ohella se muodostaa uhan työvoiman uusintamiselle. Vaikka tuotannon muoto hajoaa, työläisen on ainakin jossain määrin pidettävä henkiset ja ruumiilliset työkykynsä kasassa. Siksi affektiivisen kapitalismin keskeinen haaste on tasapainon säilyttäminen sopivan hajoamisen ja liiallisen hajottamisen välillä. Hajoamiseen perustuva talous ei voi laajentua rajattomasti, koska myös affektityöläisen on kyettävä uusintamaan työkykynsä.

Vaikka hajottava talous aiheuttaa voimakkaita psyykkisiä oireita, se ei yksiselitteisesti merkitse siirtymää koossapysyvästä onnesta kaoottiseen toivottomuuteen. Teolliselle kapitalismille ominaisten työtä, tuotantoa ja elämänkokemusta yhdistäneiden ja säännelleiden siteiden höltyminen avaa mahdollisuuksia myös uusille yhteiskunnallisille kamppailuille.

Juhana Venäläinen

Lisälukemista:

Berardi, Franco ”Bifo” (2006) Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto, Helsinki.

Corsani, Antonella (2007) Kohti poliittisen taloustieteen uudistamista. Megafoni.

Jokinen, Eeva, Könönen, Jukka, Venäläinen, Juhana & Vähämäki, Jussi (toim.) (2011) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki.

Moulier Boutang, Yann (2012) Cognitive Capitalism. Polity Press, Cambridge.

Sarlin, Paige (2012) Vulnerable Accumulation. Reviews in Cultural Theory 2.3, 133–138.

Venäläinen, Juhana (2013) Maanisesti lamaantuen: Georg Simmel ja affektiivinen kapitalismi. Teoksessa Teppo Eskelinen & Suvi Heikkilä (toim.) Talous ja arvo. SoPhi, Jyväskylä, 92–114.

Talouden paikat: