You are here

Onko kaikki kaupan?

Kauppapolitiikka on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana nopeasti laajentunut muille politiikan aloille. Talouden globalisaation nimissä pyritään purkamaan kansallista lainsäädäntöä (esim. tullijärjestelyjä tai kiintiöitä), jotta vienti ja tuonti olisi mahdollisimman esteetöntä. Samanaikaisesti yhä useammille asioille määritellään taloudellinen arvo ja niitä tarkastellaan hyödykkeinä – esimerkkinä hiilidioksidipäästöjen kauppa.

Kauppapolitiikassa ei ole enää kyse vain tavaroiden ja palvelujen vaihdosta, vaan myös maataloudesta, investoinneista ja ympäristöstä. Tämä tarkoittaa sekä näiden asioiden huomioimista kauppaneuvotteluissa että niitä koskevan päätöksenteon siirtymistä ainakin osittain kauppapolitiikan piiriin. Taustalla eivät ole luonnonvoimat vaan poliittiset valinnat.

Kaupan merkityksen korostuessa on hyvä kysyä, kuka kauppapolitiikasta päättää ja millä mandaatilla – ja miten asioista tulee kauppapoliittisia kysymyksiä. Onko kalastuksessa kyse paikallisten ihmisten toimeentulosta vai kalatuotteita myyvien yritysten markkinoille pääsystä? Onko metsänkäyttöoikeudessa kyse alkuperäisväestön ikiaikaisen elämänmuodon turvaamisesta vai kuluttajalle edullisista puutarhahuonekaluista? Voidaanko asioita ylipäätään tarkastella mustavalkoisina?

Kauppapolitiikan laajenemisella on hyvät ja huonot puolensa, eikä vaikutuksista olla yksimielisiä.

Hyötyinä voidaan nähdä toiminnan tehokkuus sekä mahdollisuus parantaa yhteistyötä eri alojen välillä. Talouden keinoin voidaan vaikuttaa esimerkiksi ympäristöystävälliseen teknologiaan ja tuotantotapojen parantamiseen. Kilpailu voi kannustaa yrityksiä uudistamaan ja kehittämään tuotteitaan ja palvelujaan, jolloin kuluttajilla on enemmän valinnanvapautta.

Varjopuolena taas on päätöksenteko kaupan ehdoilla ja kaupan näkökulmasta. Muut tärkeät asiat, vaikkapa kansanterveys, ja niistä vastaavat toimielimet jäävät tällöin altavastaajiksi. Palveluja ja hyödykkeitä puolestaan ei erotella, vaan esimerkiksi ruuan ja kännyköiden kauppaa tarkastellaan samalla tavoin, vaikka ensimmäinen on ihmisen kannalta elintärkeää ja toinen elämää helpottava käyttöesine.

Uutena ulottuvuutena mukaan ovat tulleet immateriaalioikeudet: julkista tietoa (esim. lääkekasvit, geenit) ollaan muuntamassa yksityiseksi omaisuudeksi. Lisäksi järjestelmä perustuu jatkuvan kasvun ajatukselle, eikä luonnonvarojen rajallisuutta huomioida.

Numeroiden maailmassa on myös helppo unohtaa, ettei kaikki taloudellinen toiminta ole rahatalouden piirissä. Toimeentulo-, vaihdanta- ja lahjatalous elävät edelleen kehitysmaissa, mutta ne eivät ole vallitsevan talousajattelun mukaan kannattavia eivätkä edes näy tilastoissa. Näillä ihmisillä ei ole juurikaan tai lainkaan ostovoimaa, vaan he saavat toimeentulonsa elinympäristöstään, esimerkiksi metsästä. Useimmiten heillä ei ole siihen laillista omistusoikeutta, joten valtio voi myydä metsän mille tahansa yritykselle. Kaupankäynnin tai edes sitä koskevien sopimusten teon osapuolina ei siis välttämättä ole kaikkia asianomistajia.

Kansainvälisiä kauppaneuvotteluja vetävä Maailman kauppajärjestö WTO syntyi kauppaa ja tulleja säädelleen GATT-sopimuksen pohjalta. WTO:n toimivalta on huomattavasti GATT:ia laajempi. Lisäksi se on ainoa kansanvälinen järjestö, jonka sopimusten toteuttamista voidaan valvoa voimakkailla sanktioilla. Tästä johtuen kauppasopimuksilla vaikutetaan tämänhetkisen ja valmisteilla olevan lainsäädännön sisältöihin, koskivat ne kauppaa tai eivät.

Kauppapolitiikkaa ei kuitenkaan ohjaile markkinoiden näkymätön käsi, vaan siihen vaikuttavat niin poliitikkojen ja virkamiesten kuin yritysjohtajienkin tekemät päätökset.

Monenkeskistä kauppajärjestelmää pidetään melko yleisesti hyvänä vaihtoehtona kahden tai muutaman maan väliselle sopimiselle. Yhteisessä neuvottelupöydässä pitäisi syntyä avoimempia ja demokraattisempia päätöksiä sekä kaikille yhteiset pelisäännöt.

Useat kansalaisjärjestöt ja osa kehittyvien maiden hallituksista kuitenkin pitävät nykyistä monenkeskistä järjestelmää epädemokraattisena. Köyhien maiden hallituksilla on vähemmän mahdollisuuksia seurata ja osallistua neuvotteluihin kuin rikkailla mailla, joiden avusta monet ovat myös riippuvaisia. Lisäksi WTO:n riitojenratkaisumenettely sekä elinkeinoelämän etujärjestöjen vaikutusmahdollisuudet kauppaneuvotteluissa ovat herättäneet keskustelua.

WTO on foorumi luoda yhteisiä pelisääntöjä, mutta epätasapaino neuvotteluasetelmissa sekä eturistiriidat varsinkin maatalouden osalta ovat lähes lamauttaneet järjestön toiminnan. WTO:n haasteena on vastata uudistuspaineisiin ja tarjota tasapuolinen neuvottelufoorumi, joka tuottaa yhteisymmärrystä ja kaikille hyväksyttäviä päätöksiä.

Anastasia Laitila