You are here

Myytti kehitysavusta – rahavirta köyhistä rikkaisiin maihin

Sony Kapoor
18.10.2007

Yleisesti ajatellaan, että rikkaat maat lahjoittavat suuria määriä rahaa ja muita resursseja köyhille maille. Tosiasiassa rahaa virtaa etelästä pohjoiseen reilusti enemmän kuin toisinpäin. Yksistään velanhoitokulut ovat kehitysapua suuremmat. Olisikin tärkeää arvioida kehitysrahoitusta kokonaisvaltaisesti. Tällöin pitäisi huomioida myös maailmankaupan, pääomapaon, ulkomaisten sijoitusten, veronkierron ja velkojen merkitys.

Länsimaiden monikansalliset yritykset, rahoituslaitokset, tilintarkastusfirmat, lakitoimistot ja finanssikeskukset ovat kaikki olleet aktiivisesti mukana järjestämässä kehitysmaiden pääomien pakoa länsimaihin. Ellei tätä toimintaa saada loppumaan, köyhien maiden kehitystavoitteet jäävät saavuttamatta.

Mikäli köyhyys ja muut kehitysmaiden ongelmat aiotaan ratkaista, on oleellista tehdä ensin tosiasiat selviksi ja aloittaa rehellinen keskustelu kehitysrahoituksesta. Rehellinen keskustelu, puhumattakaan virheiden korjaamisesta, on mahdotonta, ellemme riisu kehitysapuun liittyviä myyttejä ja ryhdy toimiin kehitysmaista virtaavien pääomien tukkimiseksi.

Joka vuosi satoja miljardeja Yhdysvaltain dollareita virtaa köyhistä maista rikkaisiin. Summa on huomattavasti suurempi kuin mitä köyhät valtiot saavat kehitysapuna. Tämä rahamäärä koostuu velanhoitokuluista, yksityissektorin varojen siirroista ja ennen kaikkea maailmankauppaan liittyvistä rahavirroista ja pääomapaosta. Nämä rahavirrat lisäävät köyhien maiden riippuvuutta arvaamattomasta kehitysavusta ja lyhytaikaisista sijoituksista. Täten ne myös aiheuttavat talouden epävakautta ja vaikeuttavat köyhien maiden oman teollisuuden, maatalouden ja investointien kasvua ja kehitystä.

Lisäksi rikkaiden maiden antamaan kehitysapuun, lainoihin ja sijoituksiin liittyy vastaanottajamaiden politiikkaa ja taloutta rajaavia ja määritteleviä ehtoja. Tämä supistaa poliittista ja taloudellista liikkumavaraa, mikä puolestaan heikentää demokratiaa ja vaikeuttaa kansalaisten tukeman ja paikallisiin oloihin soveltuvan talouspolitiikan luomista. Näin myös köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen vaikeutuvat.

Olisi kiireellisesti uudelleenarvioitava kaikki ne kanavat, joita myöden rahavirrat liikkuvat köyhien ja rikkaiden maiden välillä, ja ryhdyttävä käytännön toimiin rikkaista köyhiin maihin suuntautuvien rahavirtojen lisäämiseksi sekä päinvastaisen liikenteen vähentämiseksi. Tämä kasvattaisi tuntuvasti (erityisesti paikallisia) pääomia ja muita kehitysresursseja. Näin se lisäisi hallitusten liikkumatilaa toteuttaa köyhyyden vähentämiseen ja kestävään kehitykseen tähtäävää politiikkaa.

Teollisuusmaiden myöntämä kehitysapu on määrältään riittämätöntä ja laadullisesti heikkotasoista. Avusta on tehtävä ennustettavampaa ja pitkäjänteisempää. Siihen liittyvistä talouspoliittisista ehdoista ja avun sitomisesta avunantajamaista tehtäviin hankintoihin on luovuttava. Lisäksi avun määrän lisäämiseksi on otettava käyttöön kansainvälinen lentovero ja valuutansiirtovero (ns. Tobinin vero).

Jopa neljännes köyhien maiden velkataakasta on alkuperältään kyseenalaista: lainat on myönnetty diktaattoreille tai Etelä-Afrikan rotusortohallituksen kaltaisille laittomille hallituksille. Suuri osa tällaisista varoista ei koskaan päätynyt kansan hyväksi, vaan ulkomaisille pankkitileille.

Vuoden 1984 jälkeen kehitysmaat ovat kolmea vuotta lukuun ottamatta maksaneet enemmän lainojen lyhennyksinä, korkoina ja sakkoina kuin mitä ne ovat saaneet uutta lainaa. Useimmat kehitysmaat ovat maksaneet lainanhoitokuluja enemmän kuin ovat kaikkiaan saaneet lainaa. Tästä huolimatta velat vain kasvavat ja lainanhoito vie varoja terveydenhuollolta ja koulutukselta

Kaikki epäoikeutetut, laittomat ja kokonaan hoitamattomat lainat on mitätöitävä, ja kaikkien lainojen maksuaikaa on oleellisesti pidennettävä. On luotava oikeudenmukainen ja läpinäkyvä sovittelumekanismi vanhojen erääntyneiden lainojen hoitoon sekä avoimuuteen perustuva säännöstö uusien lainoja varten. Nämä toimenpiteet auttaisivat lopettamaan velkaongelmasta johtuvan resurssivuodon.

Kehitysmaihin suuntautuvien yksityissektorin rahavirtojen, suorien tuotannollisten sijoitusten ja arvopaperisijoitusten oletetaan edistävän teknologian siirtoa, luovan työpaikkoja, kiihdyttävän talouskasvua ja lisäävän verokertymää. Todellisuus on kuitenkin usein toinen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1993 näistä sijoituksista saatavat voitot ja muut tuotot ylittivät uusien sijoitusten pääomavirrat. Tilanne kääntynee tällaiseksi uudelleen jo lähitulevaisuudessa.

Sijoitukset kehitysmaihin, erityisesti Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, yltävät jopa 30 prosentin vuosituottoihin, joten kehitysmaiden on yritettävä houkutella aina vain suurempia sijoituksia pitääkseen pääomataseen positiivisena. Tämä johtaa talouspoliittisen liikkumavaran supistumiseen. Yritysten verotusta kevennetään ja niille myönnetään verosta vapaita vuosia. Rahapolitiikkaa liberalisoidaan niin, että se suosii ulkomaisia sijoittajia kotimaisten kehitystavoitteiden toteuttamisen kustannuksella ja rohkaisee sekä laillista että laitonta pääomapakoa.

Tällaisen politiikan aiheuttama rahatalouden epävarmuus on johtanut siihen, että kehitysmaat ovat keränneet peräti 2 000 miljardin dollarin valuuttavarannot suojautuakseen rahoituskriiseiltä. Tämä rahamäärä, joka on sijoitettu rikkaiden maiden heikkotuottoisiin obligaatioihin, on tietysti pois terveydenhuollosta, koulutuksesta, infrastruktuurista ja muista huomattavasti tärkeämmistä kohteista.

Monikansalliset yritykset kontrolloivat yli puolta kehitysmaiden kaupasta. Ne pystyvät siirtämään satoja miljardeja dollareita ulos kehitysmaista käyttämällä siirtohinnoittelua ja kotiuttamalla voittoja veroparatiiseihin.

Eri kanavia myöten verottomasti vuotava rahavirta kehittyvistä kehittyneisiin maihin on kaikkiaan yli 500 miljardia dollaria, mikä eliminoi kehitysavun ja muiden resurssien siirtojen vaikutukset ja tekee miltei mahdottomaksi päästä kestävän kehityksen tielle.

Pääomavuodon tukkimiseksi on palattava kansainvälisten pääomaliikkeiden sääntelyyn sekä ulkomaisiin sijoituksiin kohdistuviin teknologian siirtoa, paikallisen työvoiman osuutta ja voiton kotiuttamista määrääviin sääntöihin. Myös pankkisalaisuuden poistaminen, veroparatiisien sulkeminen ja pääomapaon käytännön järjestelyt hoitavien kansainvälisten laki- ja tilintarkastustoimistojen sekä monikansallisten yritysten valvonta on välttämätöntä.

Yli puolet Afrikan ja Latinalaisen Amerikan pääomista on ulkomailla, pitkälti veroparatiiseissa sekä Lontoon ja New Yorkin kaltaisissa läntisissä finanssikeskuksissa. Suuri osa niistä on hankittu tai siirretty hämärin keinoin. Näiden varojen tunnistaminen ja palauttaminen kotimaahan toisi kaivattuja kehitysresursseja ja talouspoliittista liikkumavapautta, mikä mahdollistasi kestävän kehityksen.

Verkkaista edistystä

Huolimatta kehityskysymysten saamasta suuresta mediajulkisuudesta, poliitikkojen huomiosta ja kansalaisjärjestöjen kampanjoinnista vuosituhattavoitteiden toteuttamisessa on edetty hyvin vaatimattomasti – puhumattakaan siitä, että resursseja olisi riittävästi kehitysmaiden saattamiseksi pysyvästi sosiaalisesti kestävän kehityksen tielle. Sopimukset köyhimpien maiden velkojen osittaisesta mitätöinnistä ja lupaukset kehitysmäärärahojen lisäämisestä tuovat toteutuessaan vain pienen osan tarvittavista resursseista. Rahoituksen alijäämä kasvaa päivä päivältä.

Kehityskeskustelun fokusoituminen pelkästään velkaongelmaan, apuun ja kauppaan eli kehitysmaihin virtaaviin resursseihin on ollut liian kapea-alaista, koska kehitysmaista rikkaisiin maihin suuntautuva rahavirta on huomattavasti suurempi ja yhä kasvava. Tämän takia myös tulokset ovat jääneet laihoiksi.

Yksi viime vuosikymmenten hälyttävimmistä ilmiöistä on ollut jatkuva ja lisääntyvä pääoman ja muiden resurssien pako kehitysmaista rikkaisiin maihin. Kuten edellä totesin, tämä pääomapako on tapahtunut monien eri kanavien kautta sekä laillisesti että laittomasti. Jo ennestään niukkojen resurssien häviäminen on vaikeuttanut huomattavasti sekä taloudellisten että sosiaalisten kehitystavoitteiden saavuttamista, esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhuollon takaamista kaikille.

Juhlapuheissa korostetaan toisinaan kotimaisten kehitysvoimavarojen käyttöönoton tärkeyttä, mutta tällöin tavataan rajoittua vain joidenkin uusien keinojen pohtimiseen ja unohtaa olemassa olevien, huomattavasti merkittävämpi resurssien siirtyminen harmaaseen talouteen ja sitä kautta ulkomaille.

Resurssipako kiihtyy
Samanaikaisesti kuin kehitysmaihin suuntautuvan resurssivirran kasvu on pysähtynyt, resurssien virta kehitysmaista velanhoidon, valuuttavarannon kasvattamisen, kauppataseen vajeen, voittojen kotiuttamisen ja ennen kaikkea pääomapaon muodossa on lisääntynyt.

Tämä on kaventanut huomattavasti (talous)poliittista liikkumavapautta. Hallitusten tulojen sulaminen kansainvälisen verokilpailun ja veronkierron lisääntymisen ja tuontitullien alenemisen takia on huonontanut tilannetta entisestään ja vienyt voimavaroja terveydenhuollosta, koulutuksesta ja infrastruktuurin kehittämisestä. Samalla myös riippuvuus kehitysavusta on kasvanut.

Kansainvälisessä kehityspolitiikassa on kuitenkin keskitytty kehitysavun ja suorien investointien lisäämiseen. Maailmankauppa on nähty myös resurssien jakamisen välineenä, mutta kauppakeskusteluissa on keskitytty yksinomaan kehitysmaiden viennin lisäämiseen. Suoremmin resurssipakoon linkittyvä keskustelu velkojen mitätöinnistä on edennyt niin pienin askelin, ettei sillä juuri ole vaikutusta resurssivirran suunnan kääntämiseen.

Todellinen kehitysapu – siis reaalisesti esimerkiksi vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen köyhissä maissa käytettävissä oleva raha – on vain noin 30 miljardia dollaria vuodessa eli 40 prosenttia virallisesta kehitysavusta. Hallintokulut, tekninen apu, velanhoitokustannukset, apu strategisesti tärkeille maille köyhimpien maiden sijaan ja muut vastaavat kulut lohkaisevat virallisesta kehitysavusta 60 prosenttia. Koko virallinenkin kehitysapu on varsin pientä, vain noin 0,3 prosenttia rikkaiden maiden bruttokansantuotteesta, säännöllisesti toistuvista korotuslupauksista huolimatta.

Uudet ”innovatiiviset avun rahoitusmuodot” kuten kansainvälinen lentovero ja Tobinin vero herättävät kuitenkin lupauksia kehitysavun sekä määrällisestä että laadullisesta lisäämisestä.

Velkaongelma
Rahoituslaitosten myöntämä luotto, joka on potentiaalisesti merkittävä väline kehitystavoitteiden rahoittamiseen, on kääntynyt merkitykseltään päinvastaiseksi: siitä on tullut kanava rahavirtojen siirtoon köyhistä rikkaisiin maihin. Esimerkiksi vuonna 2003 köyhät maat saivat kehitysapua 27 miljardia dollaria, mutta maksoivat samanaikaisesti lainanhoitokuluina 35 miljardia. Saharan eteläpuolisen Afrikan kokonaisvelka on vuodesta 1970 lähtien kasvanut 220 miljardia, vaikka alueen maat ovat samanaikaisesti maksaneet takaisin 296 miljardia ja ottaneet uutta lainaa 320 miljardia.

Tilannetta pahentaa vielä se, että huomattava osa kehitysmaiden saamista lainoista ei ole koskaan mennyt perille. Zairen Mobutun, Nigerian Abachen tai Indonesian Suharton kaltaisille korruptoituneille hallituksille myönnetyt lainat päätyivät näiden kleptokraattien omiin taskuihin. Huomattava osuus lainarahasta on myös käytetty projekteihin, joiden hoitoa on ollut syytä epäillä korruptoituneeksi, mutta joita ei silti ole asianmukaisesti tutkittu.

Esimerkiksi lainarahalla rakennettu Bataan ydinvoimala Filippiineillä ei ole koskaan tuottanut sähköä, koska se rakennettiin maanjäristysherkälle alueelle. Tästä huolimatta Filippiinien hallitus maksaa lainan korot ja lyhennykset. Kaksi maailman köyhimpiin kuuluvaa maata, Sambia ja Niger, käyttää joka vuosi neljänneksen budjetistaan velanhoitoon – enemmän kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon yhteensä.

Velkojen osittaisesta mitätöinnistä on puhuttu pitkään, mutta suunnitellut määrät ovat pieniä verrattuna koko ongelman laajuuteen. Lisäksi rahoitus mitätöintiin on tarkoitus ottaa muutenkin niukoista kehitysapuvaroista.

Norjan hallituksen taannoinen epäoikeutettuja luottoja koskeva aloite tarjoaa mahdollisuuden viimeinkin päästä käsiksi velkaongelman todellisiin syihin läpinäkyvällä, rehellisellä ja tehokkaalla tavalla. Aloite tarjoaa epäoikeutetuista lainoista kärsineille maille mahdollisuuden aloittaa tyhjältä pöydältä. (Norja mitätöi vuoden 2006 lopulla epäoikeutettuja velkoja kehitysmaille. Suom. huom.)

On myös mahdollista, että viimeaikaiset sopimukset Argentiinan ja yksityisten luotonantajien välillä, Nigerian ja kahdenkeskisten luotonantajien kesken sekä pahimmin velkaantuneiden maiden ja monenkeskisten velkojien välillä ovat viimeinkin johtamassa vakavaan keskusteluun siitä, miten velkaongelma saataisiin kokonaisuudessaan hoidetuksi perustamalla oikeudenmukainen ja läpinäkyvä sovittelumekanismi (Fair and Transparent Arbitration Process, FTAP), mieluiten YK:n johdolla.

Ulkomaiset suorat investoinnit

Ulkomaisista suorista sijoituksista on tullut kehitysmaiden suurin rahoituksen lähde. Myös niitä on syytä tarkastella kriittisesti. Ulkomaiset sijoitukset voivat potentiaalisesti olla hyvinkin hyödyllisiä, mutta todellisuus ei tue monien poliitikkojen antamaa kuvaa ulkomaisista investoinneista köyhien maiden kehityksen tärkeimpänä moottorina.

Kehitysmaiden saamat ulkomaiset sijoitukset ovat yhä enemmän keskittyneet vain muutamaan maahan: Kiinaan, Intiaan Brasiliaan ja Meksikoon. Saharan eteläpuoliset Afrikan maat, jotka eniten pääomia tarvitsisivat, saavat ulkomaisia investointeja selvästi vähiten. Lisäksi yhä suurempi osa sijoituksista käytetään kehitysmaiden yritysten ostoon tai fuusioihin, jolloin uutta tuotantokapasiteettia tai teknologiasiirtoa ei synny.

Sijoitusvirta kehitysmaihin johtaa myös päinvastaiseen rahavirtaan voittojen kotiuttamisen muodossa. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisesta Afrikasta voittoja on jatkuvasti kotiutettu yhtä paljon tai enemmän kuin mitä uusia sijoituksia on tullut maahan lukuun ottamatta kymmenen vuoden jaksoa 1994–2003. Kun sijoituspääomakanta kasvaa, suurenee myös potentiaalisesti kotiutettavissa olevan voiton määrä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sijoitetun pääoman tuotto on 24–30 prosenttia, joten kotiutettavan voiton määrä voi kasvaa merkittävästi. Kaiken kaikkiaan monessa kehitysmaassa ulkomaiset sijoitukset ovat ennen kaikkea pääomapaon kanava. Tilannetta pahentaa se, että on olemassa vahvoja todisteita siitä, että sijoitusvarannot ja -voitot ovat todellisuudessa kaksi kolme kertaa ilmoitettua suuremmat.

Ulkomaisten investointien etuna pidetään myös sitä, että ne kasvattavat kohdemaan verotuloja.  Kansainvälisen verokilpailun massiivinen kasvu ja investointien suuntautuminen yhä enemmän verovapaille erityistalousalueille ovat kuitenkin syöneet tämän edun. Tyypillinen esimerkki on Honduras, joka tarjoaa pysyviä verohelpotuksia ja jopa 20 vuoden verovapautta. Yritysverot ovat kaikkialla laskeneet kiihtyvään tahtiin ja joillakin erityistalousalueilla on jopa negatiivisia verokantoja.

Tilannetta on huonontanut entisestään monikansallisten yritysten, erityisesti öljy- ja kaivannaisteollisuuden, lisääntynyt veronkierto. Veronkiertoon käytetään mm. seuraavia keinoja:

  • Yrityksen sisäisessä sisaryhtiöiden välisessä kaupassa hinta asetetaan kehitysmaassa keinotekoisen alhaiseksi. Näin vältetään verot ja syntynyt voitto siirretään veroparatiisiin (siirtohinnoittelu).
  • Voittoja kotiutetaan perimällä kehitysmaassa olevalta sisaryhtiöltä keinotekoisesti huippukorkoa emoyhtiön myöntämästä lainasta.
  • Hinnoitellaan patentit ja tekijänoikeusmaksut keinotekoisen kalliiksi.
  • Viennin ja tuonnin määrää tai laatua manipuloidaan kaksoishinnoittelulla. Myös muita keinoja on runsaasti.

Suorien sijoitusten merkityksen ylikorostamien, investoinneille tarjotut erikoisedut ja monikansallisten yhtiöiden harjoittama veronkierto ja rahanpesu antavat muutenkin ylivoimaisille suuryhtiöille ylimääräisen kilpailuedun suhteessa kehitysmaiden omaan yksityissektoriin ja heikentävät näin sen kehitysmahdollisuuksia.

Kaiken kaikkiaan ulkomaiset investoinnit eivät ole täyttäneet niihin asetettuja toiveita: työllistävä vaikutus, integraatio muuhun talouteen ja teknologian siirto ovat jääneet vähäisiksi varsinkin investointien aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna. On siis syytä harkita uudelleen nykyistä käsitystä ulkomaisista investoinneista kehityksen keskeisenä moottorina. Lisäksi kehitysmaiden ja rikkaiden maiden tulisi yhdessä löytää keinoja investointien aiheuttamien ongelmien korjaamiseen ja niiden välttämiseen jatkossa.

Maailmankaupan mahdollisuudet ja riskit

Kaupan ja kehityksen suhde on monimutkainen. Ei ole epäilystäkään, ettei kauppa voisi merkittävästi edistää kehitystä, mutta toisaalta nykyisen maailmankaupan potentiaalia mobilisoida kehitysresursseja on luultavasti liioiteltu. Kansainvälisen kaupan mahdollisuuksien hyödyntämisessä on oleellista kauppatase: mitä enemmän on vientiä suhteessa tuontiin, sitä enemmän kauppa tuo voimavaroja kehitykseen.

Maailman kauppajärjestön WTO:n, kansainvälisten rahoituslaitosten ja rikkaiden maiden hallitusten painostuksesta kehitysmaat ovat joutuneet alentamaan tuontitullejaan ja vapauttamaan kauppaansa. Tämä on kasvattanut tuontia (mukaan lukien ylellisyystuotteiden tuonti) viennin kustannuksella. Myös teollisuusmaiden valtava maataloustuki, tekstiili- ja muun teollisuuden tukeminen ja muu nimenomaan kehitysmaiden vahvoihin aloihin kohdistuva protektionismi on vähentänyt huomattavasti kehitysmaiden vientiä.

Erityisesti monet Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat kärsivät kroonisesta kauppataseen vajeesta, joka on katettava lainarahalla (tai kehitysapurahoilla tai houkuttelemalla ulkomaisia sijoituksia). Näin myös kauppa edesauttaa voimavarojen vuotoa ulkomaille. Niissäkään kehitysmaissa, joiden kauppatase yltää plussalle, ylijäämä on harvoin suurempi kuin yksi tai kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta (lukuun ottamatta öljynviejämaita). Tämäkin on tietysti merkittävää, mutta ei yksin riitä kehitystavoitteiden saavuttamiseen.

Yli 60 prosenttia maailmankaupasta on nykyään monikansallisten yritysten sisäistä kauppaa sisaryhtiöiden välillä. Suuri osa tästä kaupasta kierrätetään veroparatiisien kautta, jolloin pystytään helposti ja salassa julkisuudelta kotiuttamaan voitot ja laistamaan kehitysmaiden verot. Käytetymmät keinot ovat siirtohinnoittelu ja kaksoislaskutus. Näillä keinoin sekä kehitysmaiden omat että monikansalliset yritykset siirtävät vuosittain 200–350 miljardia dollaria ulos kehitysmaista.

Parhaillaan neuvoteltava palveluiden maailmankaupan vapauttamiseen tähtäävä GATS-sopimus voi toteutuessaan pahentaa pääomapakoa. Palvelut ovat aineettomia. Ne eivät ole tavaroiden tapaan massatuotteita, vaan ne tehdään yksilöllisesti. Ne ovat myös ”nopealiikkeisiä”, minkä takia niihin liittyviä väärinkäytöksiä on vaikeampi havaita. Kaikki tämä tekee palvelujen kaksoislaskutuksen avulla tapahtuvasta pääomapaosta vakavamman ongelman kuin tavaroiden kaksoislaskutuksen avulla tapahtuva pääomapako. Siksi palveluiden kaupan vapauttaminen olisi keskeytettävä ainakin siihen asti, että niiden vaikutuksista pääomapakoon laaditaan kunnollinen selvitys ja toimenpideohjelma.

Kansainvälinen kauppa voi parantaa tuntuvasti siihen osallistuvien maiden talouden tehokkuutta ja tuoda myös muita etuja. Toisaalta kaupan mahdollisuuksia kartuttaa kehitysresursseja on liioiteltu ja siihen liittyviä väärinkäytöksiä ja niistä kehitysmaille aiheutuvia vahinkoja vähätelty. Maailmankaupan kehitysmaavaikutuksista – sekä myönteisistä että kielteisistä – olisikin syytä käynnistää maailmanlaajuinen keskustelu.

Pääomapako kuriin
Jokaista apudollaria kohti kehitysmaat menettävät kymmenen pääomapakona. Tästä huolimatta aihe sivuutetaan säännöllisesti kehityskysymyksistä keskusteltaessa. Kehitysmaiden arvioidaan menettävän joka vuosi yli 500 miljardia dollaria, kun varoja siirretään viranomaisten ohi ja verottomasti ulkomaille. Suurin osa pääomapaosta tapahtuu kaupan välityksellä siirtohinnoittelun ja kaksoislaskutuksen kaltaisilla keinoilla. Tämä on johtanut siihen, että kehitysmaiden mahdollisuus kerätä veroja ja muita voimavaroja on vakavasti heikentynyt.

Rikkaat yksityishenkilöt ja korruptoituneen eliitin jäsenet käyttävät hyväkseen pankkisalaisuutta ja veroparatiiseja siirtäessään miljardeja dollareita ulkomaille ja riistäessään näin maanmiehiltään mahdollisuuden terveydenhuoltoon ja muihin peruspalveluihin.

Länsimaiden monikansalliset yritykset, rahoituslaitokset, tilintarkastusfirmat, lakitoimistot ja finanssikeskukset ovat kaikki olleet aktiivisesti mukana järjestämässä kehitysmaiden pääomien pakoa länsimaihin. Ellei tätä toimintaa saada loppumaan, köyhien maiden kehitystavoitteet jäävät saavuttamatta.

Mikäli köyhyys ja muut kehitysmaiden ongelmat aiotaan ratkaista, on oleellista tehdä ensin tosiasiat selviksi ja aloittaa rehellinen keskustelu kehitysrahoituksesta. Rehellinen keskustelu, puhumattakaan virheiden korjaamisesta, on mahdotonta, ellemme riisu kehitysapuun liittyviä myyttejä ja ryhdy toimiin kehitysmaista virtaavien pääomien tukkimiseksi.

Sony Kapoor on rahoitus- ja kehityskysymyksiin erikoistunut tutkija ja yhteiskunta-aktivisti. Kirjoitus on alun perin julkaistu Social Watch 2006 -raportissa.

Suomennos Lassi Salvi

Talouden paikat: