You are here

Mitä protektionismi on ja mihin sillä pyritään?

Maailmankaupan ikuisuuskysymyksiin kuuluu, missä määrin kauppaa käydään kansainvälisillä avoimilla markkinoilla ja missä määrin suojellaan omaa tuotantoa tullimuureilla tai muilla esteillä. Edellistä kutsutaan kaupan vapauttamiseksi, jälkimmäistä protektionismiksi.

Protektionismi tarkoittaa taloustieteellisenä terminä valtion sisäisillä markkinoilla toimivien eli kotimaisten tuottajien suojelemista ulkopuoliselta kilpailulta. Keinoja siihen on monia: tuotteiden laatuvaatimukset, suojatullit, tuontikiellot, kauppasopimukset, valtion tukiaiset ja niin edelleen.

Suomi käyttää protektionistisia keinoja etenkin kansallisen maatalouden suojelemiseen ja maanpuolustukseen liittyvän huoltovarmuuden turvaamiseen. Kansallinen protektionismi tyypillisesti perustuu vahvojen eturyhmien haluun säilyttää asemansa usein vastoin yleistä kansallista etua, tosin tällainen näkemys on usein turhan yksisilmäinen.

Protektionismin peikkoa nostetaan vahvasti esiin talouskasvun vihollisena, mutta historian valossa on arveluttavaa sivuuttaa protektionismia yhtenä välttämättömänä talouspolitiikan välineenä. Sulkeutuneet markkinat saattoivat olla kasvun este 1950- ja 1960-luvuilla, mutta nykyään tuskin minkään maan talouskasvua rajoittaa millään tavalla kansainvälisten markkinoiden sulkeutuneisuus.

Markkinat ovat vapaammat hallituksien sääntelyltä kuin koskaan ennen. Tullit ja muut tuontirajoitukset ovat alemmalla tasolla kuin milloinkaan. Massiiviset pääomat liikkuvat hyvin helposti paikasta toiseen, ja vaikka esteitä rakennetaan lisää, myös laillinen ja laiton siirtolaisuus on tasolla, jota ei ole nähty sitten 1800-luvun.

Kiina, Vietnam ja Intia ovat osoittaneet, että kaupan vapauttaminen ei ole tehokkain resepti talouskasvun aikaan saamiseksi. Lisääntyneet kauppasuhteet ja kaupan asteittainen vapauttaminen on ollut yksi tekijä vahvan talouskasvun takana, mutta yhtä tärkeää on ollut tehdä vapauttaminen hallitusti.

Vahvasti kasvaneet Aasian maat eivät vapauttaneet tuontiaan merkittävissä määrin ennen kuin niiden taloudet olivat lähteneet kasvuun. Ne rajoittavat yhä lyhytaikaisia pääomanliikkeitä ja ovat käyttäneet kansallista teollisuuspolitiikkaa talouden rakennemuutoksen välineenä.

Afrikan harvat viimeaikaiset menestystarinat kuten Mauritius ja Botswana eivät myöskään ole vapaan kaupan ihmeitä, vaan omaa tietään kulkevia maita, joita toki vaatteiden (Mauritius) ja timanttien (Botswana) vienti on edesauttanut. Oleellista on kuitenkin ollut oman teollisuuspolitiikan toteuttaminen.

Haastavia kauppaneuvotteluja
Protektionismi ja vapaakaupan välistä kädenvääntöä käydään ennen kaikkea Maailman kauppajärjestön WTO:n neuvotteluissa. Suurinta valtaa järjestössä pitävät vauraat länsimaat ja kehitysmaiden ääni on jäänyt paitsioon – vaikka se onkin voimistunut huomattavasti viime aikoina. Niin sanotun Dohan neuvottelukierroksen ajautuminen umpikujaan on esimerkki tästä.

Teollistuneiden maiden tullit ovat kehitysmaille ovat neljä kertaa suuremmat kuin toisille teollisuusmaille. Kehitysmaita on vaadittu avaamaan markkinansa ja poistamaan tukiaisia, mutta niille ei ole haluttu antaa kovin paljon vastineeksi.

Sekä Yhdysvallat että Euroopan unioni ovat kyllä luvanneet vähentää maataloustukiaisiaan, sillä maatalouden kauppa on elintärkeää monille köyhille maille. Silti Yhdysvaltain maataloustuet ovat kaksinkertaistuneet presidentti George W. Bushin aikana ja Euroopan unionin maataloustukiaisia ei ole lupauksista huolimatta pienennetty.

Yhdysvalloissa hallitus maksaa tukia 20–30 dollaria jokaista 100 dollarin arvoista vientiä kohden. EU pistää paremmaksi: tukea annetaan peräti 40–50 dollaria eli lähes puolet tuotteiden vientiarvosta. Tähän liittyen eräs afrikkalainen neuvottelija onkin todennut: "Me kyllä pystymme kilpailemaan yhdysvaltalaisten maanviljelijöiden kanssa, mutta emme Yhdysvaltain valtiovarainministeriön."

Tilannetta pahentaa myös teollistuneiden maiden tullipolitiikka, jossa tullit ovat sitä korkeammat mitä jalostetumpi tuote on. Tämäkin estää osaltaan kehitysmaita monipuolistamasta talouttaan. Toki kehitysmaat voivat myös syyttää itseään, sillä tullimuurit ovat vielä korkeammat kehitysmaiden välillä.

Vuonna 2001 aloitetun Dohan neuvottelukierroksen oli tarkoitus oikaista menneitä vääryyksiä ja siksi sitä kutsuttiin "kehityskierrokseksi". Mutta sekä Yhdysvallat että EU ovat pettäneet lupauksensa ja on selvää, että kehitysmailla on hyvin vähän odotettavaa WTO:n neuvotteluista.

Varsinkin pienten ja haavoittuvaisten maiden uhkana ovat nyt sekä Yhdysvaltojen että EU:n suuntautuminen kohti kahdenkeskisiä tai alueellisia kauppasopimuksia. Vaikka WTO:n prosessissa on merkittäviä puutteita, siinä on silti ollut etuna sopimusten universaalisuus.

EU:n EPA-kumppanuusneuvottelut Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden kanssa sekä Yhdysvaltain kymmenet kahdenväliset kauppasopimukset ovat pienten maiden kannalta vielä hankalampia, koska neuvotteluasetelma on hyvin epätasa-arvoinen.

Jorma Penttinen

Talouden paikat: