You are here

Mitä kuuluu maailmantalous?

Tekstiä on viimeksi päivitetty 1.9.2012

Maailmantalous muuttuu. Mukaan on tullut uusia pelureita, ja vanhat säännöt eivät enää aina päde. Pitkään hallinnut eliittikin on joutunut arvioimaan taktiikkaansa uudelleen.

Puheissaan useimmat valtiot korostavat sitoutumistaan monenkeskiseen järjestelmään. Silti maailmanlaajuisten, kaikkia sitovien sopimusten solmiminen ja valvominen on osoittautunut viime vuosina aiempaakin vaikeammaksi. Kenties tärkein esimerkki tästä on Maailman kauppajärjestön WTO:n viimeisen neuvottelukierroksen keskeytyminen. Joidenkin mielestä se oli osoitus köyhempien maiden vaikutusvallan kasvusta: ne eivät enää suostuneet rikkaan pohjoisen sanelemiin ehtoihin. Toiset pitävät sitä osana yleisempää suuntausta kohti tapauskohtaisia sopimuksia, joiden ehdot räätälöidään kunkin tilanteen mukaan. Yleismaailmallisten sopimusten rinnalle onkin ilmestynyt yhä enemmän maiden ja alueiden välisiä järjestelyjä.

Kauppaliittojen ja etenkin valtioiden välisissä vapaakauppasopimuksissa neuvottelukumppanit saattavat olla hyvinkin erilaisia kehitys- ja vauraustasoltaan. Tällöin on vaara, että lopputulos on heikomman osapuolen kannalta huonompi kuin WTO:n piirissä sovitut globaalit säännöt. WTO:ssa on lisäksi vakiintunut riitojenratkaisuelin, johon jäsenmaat voivat vedota, kun katsovat oikeuksiaan tai sopimuksia loukatun. Tämä puuttuu kahdenvälisistä järjestelyistä.

Taloudellista kehitystä on viime vuosikymmeninä tavoiteltu pitkälti Euroopan ja Yhdysvaltojen määrittelemän mallin mukaisesti. Kansainväliset rahoituslaitokset ovat edellyttäneet mailta määrätynlaista talous- ja kauppapolitiikkaa lainojen, kehitysavun ja kauppasopimusten vastineeksi. Taloutta ei ole myöskään nähty irrallisena muusta yhteiskunnasta, vaan esimerkiksi demokraattisia ja hallinnollisia uudistuksia on saatettu vaatia ennen sopimusten syntyä. Pohjois-Korea ja Kuuba ovat tälläkin hetkellä kauppasaarrossa, jolla niitä painostetaan yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ongelmallista on se, kenellä on oikeus määritellä oikea ja väärä, hyvä ja paha. Esimerkiksi Irak oli 1980-luvulla lännen suosikki, 1990-luvulla suurin roistovaltio. Kuubaa on boikotoitu vuosikymmeniä maan "epädemokraattisuuden" vuoksi, mutta Kiinan ihmisoikeusrikkomukset ja yhden puolueen diktatuuri eivät ole kauppaa estäneet. Monet ovatkin syyttäneet länsimaita epäjohdonmukaisuudesta sekä humaanien periaatteiden alistamisesta voiton- ja vaikutusvallan tavoittelulle. Jotkut ovat kyseenalaistaneet koko ajatuksen yleismaailmallisista arvoista.

Arvostelua on aiheuttanut myös se, että yksityistämiseen, vapaakauppaan ja sääntelyn purkamiseen nojaava kasvumalli ei ole monin paikoin toiminut. Jopa Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin sisällä on myönnetty, että yksi sapluuna ei sovellu joka tilanteeseen, että talouden uudistusohjelmat ovat usein epäonnistuneet ja että käytäntöjä olisi arvioitava ainakin osittain uudelleen. Myös laitosten päätöksenteon demokratisoimisesta on puhuttu – nythän niissä kuuluu lähinnä rikkaimpien jäsenmaiden ääni. Toistaiseksi kovin suuria muutoksia ei ole kuitenkaan nähty.

Vallan uusjako

Samalla kun nykyisten rikkaiden maiden talous kasvaa maltillisesti, Kiinan ja Intian kaltaiset Aasian valtioit ovat jo pitkään nauttineet nousukaudesta. Nykytahdilla Kiinasta tulee maailman suurin kansantalous vuoden 2020 hujakoilla. Vaurauden myötä lisääntyy myös sen vaikutusvalta.

Vaikka jotkut ovat nähneet syy–seuraus-yhteyden markkinatalouden ja demokratian välillä, todellisuus ei esimerkiksi juuri Kiinan kohdalla tue väitettä. Maa on pitkälti siirtynyt kapitalistiseen talouteen, mutta säilyttänyt yksipuoluejärjestelmän ja tiukan poliittisen kontrollin.

Toisin kuin kansainväliset rahoituslaitokset ja kehittyneet maat, Kiina ei puutu myöskään kumppaneidensa sisäiseen tilanteeseen. Tämä sopii hyvin hallituksille, joilla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Kiinan merkitys esimerkiksi Afrikassa onkin kasvanut huomattavasti. Se ostaa raaka-aineita – etenkin öljyä – eikä kysele turhia.

Muun muassa Sudanin öljyviennistä kaksi kolmannesta menee Kiinaan. Sudanissa on myös paljon kiinalaisia investointeja. Tämä selittää osaltaan, miksi Sudanin hallitus ei ole taipunut kansainväliseen painostukseen Darfurin kriisissä: kiinalaista riihikuivaa on virrannut pääkaupunki Khartoumin eliitille sitä tahtia, ettei muiden arvostelulla ole ollut liiemmin väliä.

Avoimen kauppajärjestelmän ja vallitsevan talousajattelun kritiikki on näkynyt paitsi lisääntyneenä valtiokeskeisyytenä ja protektionismin renessanssina, myös vaihtoehtoisten mallien etsimisenä. Tämä on mennyt pisimmälle Latinalaisessa Amerikassa, johon uusliberaaleja uudistuksia innokkaimmin ajettiin ja jossa ne näyttävimmin epäonnistuivat. Monet maanosan maat ovat maksaneet velkansa IMF:lle vapautuakseen sen talutusnuorasta, ottaneet valtiolle suuremman vastuun taloudenhoidosta ja panostaneet hyvinvointipalveluihin. Vastoin kansainvälisten rahoituslaitosten ennustuksia tämä on tuottanut tulosta: esimerkiksi Argentiinan talous on kasvanut nopeasti vuoden 2002 romahduksen jälkeen. Vastaavia esimerkkejä löytyy myös vuonna 1997 pörssikriisiin ajautuneista Aasian maista.

Mielenkiintoinen uusi avaus on Latinalaisen Amerikan alueellinen kehityspankki. Argentiinan, Brasilian, Bolivian, Paraguayn, Ecuadorin ja Venezuelan perustaman Etelän pankki, joka aloitti toimintansa syyskuussa 2009. Peruskirjansa mukaan pankki toimii demokraattisesti, tarjoaa vaihtoehdon uusliberalistiselle kehityskäsitykselle ja edistää alueellista integraatiota. Pankin menestyksen kannalta ratkaisevaa on, pääsevätkö jäsenmaat yhteisymmärrykseen sen toimintatavoista ja tavoitteista.

Kaakkois-Aasiassa on puolestaan lähdetty hakemaan vaihtoehtoja IMF:n lainaohjelmille. Chiang Mai -aloite kokoaa yhteen Kaakkois-Aasian valtiot, ja tarjoaa niille 240 miljardin dollarin reservin (2012 tieto) jota jäsenmailla on mahdollista lainata esimerkiksi valuuttakriisien iskiessä. Rahoitus tulee pääosin Kiinalta ja Japanilta.

Oikeudenmukaisempia talous- ja yhteiskuntamalleja ovat hahmotelleet ja luoneet myös monet tutkijat ja kansalaisjärjestöt. Verkostoituneessa maailmassa ajatukset ja ihmiset liikkuvat maasta toiseen, kuten tekevät monet ilmiötkin. Esimerkiksi ilmastonmuutos, veronkierto, suuryhtiöt, ja kasvava eriarvoistuminen vaikuttavat elämään joka puolella maailmaa, ja hyvinvointipalveluiden rahoitus on ongelmissa kaikkialla, missä niitä on laajasti tarjottu. Niinpä on luonnollista, että näitä kysymyksiä pohtivat järjestöt ja liikkeet toimivat ylikansallisesti.

Globaalin kansalaisyhteiskunnan vahvuus on riippumattomuus yksittäisen valtion tai valtioliiton intresseistä, erilaisten näkemysten kokoaminen yhteen sekä vaihtoehtojen tarjoaminen. Kansalaisten maailmanlaajuiset kampanjat ovat tuottaneet tulostakin: muun muassa kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisessa sekä ilmastonmuutoskysymyksissä ne ovat olleet keskeisessä roolissa. Kansainvälisiä veroja on myös kehitelty pitkälti järjestösektorilla.

Henri Purje