You are here

Mitä jos kehitysmaat rahoittaisivat köyhyyden poistamisen omista julkisista varoistaan?

Jens Martens
21.11.2007

Kehityskeskustelu pyörii paljolti kehitysavun ympärillä. Pelkällä avulla köyhyyttä ei kuitenkaan nujerreta. Todellinen kehitys on mahdollista vasta, kun etelän maat pystyvät pyörittämään tehokasta julkista sektoria omilla varoillaan. Tavoite on saavutettavissa, mutta se edellyttää globaalien verojärjestelmien kehitystä, maailmankaupan sääntöjen ja käytäntöjen hiomista sekä korruption kitkemistä.

Jo vuosikymmeniä kehitysyhteistyö on perustunut oletukseen, että etelän valtioiden kehitystä täytyy auttaa rikkaasta pohjoisesta tulevilla varoilla. Tätä "kumppanuutta" (kiertoilmaus, joka aivan liian usein tarkoittaa holhoavaa lahjoittaja–vastaanottaja-suhdetta) symboloi kehittyneiden maiden 35 vuotta vanha täyttämätön lupaus suunnata 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan (BKT) viralliseen kehitysapuun. Lupauksen antamisesta lähtien on keskustelu kehityksen rahoittamisesta keskittynyt siihen, miten etelään saataisiin järjestettyä lisää rahaa, oli keinona sitten virallisen kehitysavun kasvattaminen tai joku uusi rahoitusmuoto, kuten maailmanlaajuiset verot.

Mutta vaikka apu olisi kuinka hyödyllistä tahansa, se ei ole ratkaisu. Pelkkä apu ei riitä. Pitkällä tähtäimellä etelän valtiot pystyvät irtautumaan riippuvuudestaan rikkaisiin lahjoittajiin vasta sitten, kun niiden hallitukset pystyvät kotimaisella rahoituksella takaamaan kohtuullisen tasokkaat julkiset palvelut. Uusia lähestymistapoja tarvitaan.

Perusedellytyksiä tämän tavoitteen saavuttamiselle ovat muun muassa tehokas verojärjestelmä, jonka avulla hallitukset pystyvät kokoamaan tarvittavat varat, sekä tärkeimpien kehitystehtävien rahoittamiseen keskittyvä läpinäkyvä ja demokraattinen ("osallistava") budjetointi. Näistä kehitystehtävistä kiireisimmät on listattu YK:n vuosituhattavoitteissa, ja ne kattavat sellaisia aiheita kuin koulutus, terveys, ravitsemus, puhtaan veden turvaaminen ja sosiaaliturva.

Kotimaisten resurssien käyttöönotto ja tulopolitiikan vahvistaminen köyhyyden poistamiseksi sekä tulonjaon uudistamiseksi ovat kuitenkin tähän saakka kohdanneet useita sisäisiä ja ulkoisia esteitä.

Miljardeja hukassa veronkierron takia
Etelän valtiot menettävät potentiaalisia tuloja miljardien dollarien edestä joka vuosi. Seuraavassa on lueteltu joitakin näiden vuotojen pääsyistä:

 Tehottomat verojärjestelmät eivät tavoita maanomistajia, ulkomaisia yrityksiä tai varakkaita yksityishenkilöitä. Tilannetta pahentaa korruptoitunut taloushallinto, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia pysäyttää verotulojen laskua.

 Ulkomaisille sijoittajille suunnattujen verohelpotusten ja yhtämittaisten verovapauksien myötä kehitysmaat luopuvat tuloista varmistamatta osuuttaan verohelpotuksilla edistettyjen investointien tuomista hyödyistä. Tämä on tilanne etenkin maailman yli 3 000 erityisvientialueella (joita joskus kutsutaan erityistalousalueiksi), joilla työväestön oikeudet ja ympäristösäädökset on yleensä kumottu. Kilpailu ulkomaisista investoinneista johtaa verotukselliseen "kilpajuoksuun kohti pohjaa". Monikansalliset yritykset hyötyvät tästä, mutta paikallinen väestö harvoin saa mitään etua.

 Toimintojen globalisointi antaa monikansallisesti toimiville yrityksille mahdollisuuden sisäisten tapahtumiensa hintojen manipulointiin niin, että voittoa näytetään maissa, joissa verotus on alhaisempaa käyttämällä niin sanottua siirtohinnoittelua. Samalla kun markkinat ja tuotanto ovat globalisoituneet ja raha voi kiertää maailman ympäri muutamassa sekunnissa, veropolitiikka on rajattu kansallisten rajojen sisäpuolelle.

 Jopa maat, joilla on toimiva verotusjärjestelmä, menettävät vuosittain miljardeja dollareita, kun pääoma pakenee veroparatiiseihin.

 Ja viimeiseksi paineet kaupan vapauttamiseksi ja tariffien alentamiseksi riistävät monelta etelän valtiolta elintärkeitä tuloja. Erityisesti Afrikassa tullimaksut muodostavat tärkeän osan hallituksen tuloista. Laskevat tariffit, ilman korvaavia tulonlähteitä, jättävät aukon budjettiin.

Pääomien karkaamisen, veronkierron ja veropetosten kautta menetettyjen varojen määrää voi vain arvioida, koska virallisia tilastoja ei ole olemassa. Ongelman mittakaavan voi kuitenkin hahmottaa seuraavista luvuista:

 Jos matalan tulotason maat muuttaisivat verotustaan, vahvistaisivat taloushallintoaan ja luopuisivat monikansallisille sijoittajille suunnatuista verohelpotuksista niin, että valtion tulojen osuus bruttokansantuotteesta (joka oli 12 prosenttia vuonna 2003) saavuttaisi rikkaiden maiden keskitason (26 prosenttia vuonna 2003), niiden hallitusten tulot lisääntyisivät noin 140 miljardilla dollarilla vuodessa.

 Mikäli epävirallinen talous pystyttäisiin kokonaan integroimaan viralliseen talouteen ja verottamaan sitä vastaavalla tavalla, kehitysmaiden verotulot kasvaisivat yli 285 miljardilla dollarilla vuodessa. Vaikka tämä onkin epärealistista, jo osittainen integraatio merkitsisi useiden miljardien dollareiden lisäystä.

 Yritysten sisäisten toimintojen hintojen manipulointi ja väärin ilmoitetut tuonti- ja vientihinnat aiheuttavat pelkästään Yhdysvalloissa 53 miljardin dollarin vuosittaisen tulovajeen. Kehitysmaiden osalta vastaavia lukuja ei ole toistaiseksi saatavilla, mutta julkishallinnon budjeteille aiheutuvat verotulojen menetykset ovat joka tapauksessa huomattavia.

 Maailmanlaajuisesti pääomien pakeneminen veroparatiiseihin aiheuttaa eri maiden hallituksille arviolta 255 miljardin dollarin menetyksen perimättä jäävien tulo- ja omaisuusverojen kautta. Karkeasti arvioiden tästä ehkä 20 prosenttia – eli noin 50 miljardia dollaria – kuuluisi etelään. [1]

Näiden lukujen vastapainoksi on Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhatprojekti arvioinut, että vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi pitäisi matalan tulotason maiden käyttää peruspalveluihin vuonna 2006 noin 180 miljardia dollaria eli 43 miljardia dollaria enemmän kuin vuonna 2002. Näiden kotimaisten menojen rahoittamiseksi tarvittaisiin viralliseen kehitysapuun 73 miljardin dollarin korotus vuosien 2002 ja 2006 välillä. Näin ollen vuosituhattavoitteiden täyttyminen edellyttäisi sekä kehitysavun merkittävää kasvattamista että etelän valtioiden verotulojen huomattavaa lisääntymistä. Toisin sanoen vuosituhattavoitteet voidaan saavuttaa vain, mikäli verotuksen porsaanreiät tukitaan ja veronkiertoa dramaattisesti vähennetään kehitysmaissa.

Toimivat verotusjärjestelmät, pääomapaon supistuminen sekä rikkaan eliitin ja monikansallisten yritysten tehostettu verotus eivät kuitenkaan takaa, että hallitukset todella käyttäisivät lisätulot köyhyyden vastaiseen taisteluun ja maidensa kehittämiseen. Tämä johtuu siitä, että tulopuolen ohella myös varojen kulutuksessa ilmenee monia ongelmia, jotka voivat estää julkisten varojen käytön kehitystä edistävällä tavalla.

Budjettivarojen uusjaolla miljardeja sosiaaliseen kehitykseen
Monet etelän hallitukset eivät käytä merkittävää osaa julkisista tuloista köyhyyden vähentämiseen. Valtaosa suppeista tuloista valuu nimittäin velanhoitoon, kehityksen kannalta merkityksettömiin, mutta ympäristölle haitallisiin yritystukiin sekä sotilasmenoihin. Osittain tämä johtuu ulkomaisten luotonantajien (mukaan lukien Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä Maailmanpankki) tai vihamielisten naapurimaiden aiheuttamasta paineesta. Osavastuu resurssien heikosta hyödyntämisestä on kuitenkin näiden maiden omilla hallituksilla. Kyseessä ovat valtavat rahasummat:

 Vuonna 2004 Afrikan, Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) maat käyttivät 333,7 miljardia dollaria ulkomaisten velkojensa hoitamiseen.

 OECD:hen kuulumattomien maiden maanviljelykseen, veteen, energiaan, metsätalouteen, kalastukseen ja muihin ympäristön kannalta oleellisiin sektoreihin kohdistama vuosittainen tuki arvioitiin noin 340 miljardiksi dollariksi.

 Etelän valtioiden sotilasmenot olivat samana vuonna 193 miljardia dollaria.

 Samaan aikaan julkisten varojen käyttö koulutukseen ja terveydenhoitoon on pysynyt ennallaan monissa kehitysmaissa. Kustannuksia siirretään erityisesti terveydenhoidon alalla julkiselta sektorilta yksityiselle. Tämä vaikuttaa ennen kaikkea köyhiin.

Hallitusbudjettien uudistaminen vapauttaisi miljardeja köyhyyden poistamiseen ja sosiaalisten kehitysohjelmien tarpeisiin. Kustannusarviot vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta osoittavat, että peruspalveluihin suunnattujen julkisten varojen määrä pitäisi kaksinkertaistaa vuoteen 2015 mennessä. Tämä on mahdollista etelän valtioille vain, jos ne – verotulojen kasvun ohella – vähentävät velanhoitoon kulutettuja varoja, supistavat haitallisia yritystukia ja pienentävät sotilasmenojaan.

Kehitysmaiden kansallisten budjettien jakoperusteiden uudistamiseen liittyvien mahdollisuuksien ei kuitenkaan pidä antaa peittää sitä, että rikkailla mailla on paljon suuremmat mahdollisuudet budjettivarojen säästöön ja parempaan käyttöön. Teollisuusmaat käyttävät sekä yhteiskunnallisesti että ympäristöllisesti ongelmallisiin tukiin 725 miljardia dollaria vuodessa. Niiden sotilasmenot olivat 842 miljardia dollaria vuonna 2004, siis yli neljä kertaa enemmän kuin kaikkien etelän maiden puolustusmenot yhteensä. Bushin hallinnolta uppoaa 10 miljardia dollaria kuukaudessa pelkästään Irakin ja Afganistanin sotiin, enemmän kuin mitä YK ja kaikki sen kehitysohjelmat ja rahastot kuluttavat koko vuodessa.

Kohti oikeudenmukaista verotusta ja ekososiaalista finanssipolitiikkaa
Kansalaisjärjestöt, yhteiskunnalliset liikkeet ja kansainväliset asiantuntijakomiteat ovat viime vuosina muotoilleet kattavia suosituksia maailmanlaajuisesti oikeudenmukaiselle verotukselle ja ekososiaalisille finanssipoliittisille uudistuksille. Näiden toteuttaminen vaatii ajattelutavan muutosta kansainvälisessä kehityksen rahoittamista ja vuosituhattavoitteiden saavuttamista koskevassa keskustelussa. Keskeisimpiä tarvittavista uudistuksista ovat:

1) Tehokkaiden ja reilujen verojärjestelmien rakentaminen
Laajapohjainen verojärjestelmä on julkisen tulonmuodostuksen vahvistamisen perusehto. Rikkaiden, samoin kuin suurten maanomistajien, pitäisi maksaa enemmän. Pääomia ja resurssien kulutusta tulisi verottaa enemmän kuin työvoimaa. Yksitasoinen arvonlisävero on regressiivinen ja kuormittaa köyhiä. Valtioiden hallitukset ja parlamentit ovat vastuussa tämän kaltaisen verouudistuksen aikaansaamisesta. Kehitysyhteistyön pitäisi aktiivisesti tukea tällaisia uudistuksia osaamisen kehittämisen ja teknisen avun kautta.

2) Verotuksen ja julkistaloushallinnon vahvistaminen
Verotusjärjestelmä on vain niin tehokas kuin sitä ylläpitävä hallintokoneisto. Monissa maissa toimiva hallinto pitää rakentaa, tai ainakin sitä pitää vahvistaa. Tähän kytkeytyvät verotuksen oikeudelliset puitteet, henkilöstö ja tekninen infrastruktuuri. Vain verotusjärjestelmää kehittämällä voidaan supistaa verotuksen ulkopuolella olevaa varjotaloutta, hillitä verojen välttelyä ja estää veronkierto. Kehitysyhteistyö voi tarjota keskeistä teknistä ja taloudellista tukea tähän työhön.

3) Monikansallisten yritysten verottaminen
Monikansallisille sijoittajille erityistalousalueilla myönnettävät verohelpotukset ja kannustimet ovat haitallisia globaalisti oikeudenmukaisen verotuksen näkökulmasta. Ne pitäisi lakkauttaa, mikäli mahdollista kansainvälisesti koordinoidulla tavalla. Tämän lisäksi pitäisi säätää lakeja, joilla estetään siirtohintojen manipulointi, sekä kehittää tarvittavaa teknistä osaamista. Nopean teknologisen kehityksen vuoksi kansainvälinen tuki ja yhteistyö ovat välttämättömiä.

4) Verotus osana yritysvastuuta
Yritysten yhteiskuntavastuuta koskeva keskustelu on tähän saakka keskittynyt perustavanlaatuisiin ympäristö- ja yhteiskuntastandardeihin, ihmisoikeuksiin sekä korruptioon. Verokysymykset ovat toistaiseksi jääneet hyvin vähälle huomiolle. Aihetta käsitellään ainoastaan OECD:n monikansallisille yrityksille suunnatuiden suositusten (OECD Guidelines for Multinational Enterprises) kymmenennessä kappaleessa: "On tärkeää, että yritykset tukevat isäntämaidensa julkista taloutta huolehtimalla verovastuistaan aikataulun mukaisesti. On erityisen tärkeää, että yritykset noudattavat verolakeja ja -säädöksiä kaikissa maissa, joissa toimivat, ja että ne ponnistelevat toimiakseen sekä näiden lakien ja säädösten kirjaimen että hengen mukaisesti. Tämä edellyttää muun muassa yritysten paikalliseen toimintaan kohdistuvan verotuksen määrittämiseen tarvittavan informaation toimittamista asiaankuuluville viranomaisille sekä sen vahvistamista, että siirtohinnoittelussa noudatetaan ns. arm's length -periaatetta."

Näiden sääntöjen pitäisi koskea kaikkia yrityksiä, erityisesti niitä, jotka ovat mukana YK:n markkinoimassa Global Compactissa, yhteiskuntavastuullisessa yrityssopimuksessa. Laskennallisten temppujen avulla veroja kiertävää yhtiötä ei pidä luokitella yhteiskunnallisesti vastuulliseksi.

5) Sitovat säännöt pääomasiirtojen läpinäkyvyydelle
Vero- ja rojaltitulot (ks. määritelmä ohessa) ulkomaisista öljy-, maakaasu- ja kaivossektoreiden investoinneista ovat erittäin tärkeitä raaka-ainerikkaille maille. Nämä verot jäävät säännönmukaisesti julkaisematta niin asianomaisten hallitusten kuin yritystenkin taholta. Läpinäkyvyyden puute edesauttaa korruptiota ja veronkiertoa. Koska tietojen julkistaminen saattaisi asettaa yksittäisen yrityksen kilpailullisesti epäsuotuisaan asemaan, ei ole järkevää uskoa vapaaehtoisiin toimiin. Sen sijaan hallitusten pitäisi pakottaa pörssinoteeratut yritykset – erityisesti öljy- ja kaivosyhtiöt – julkistamaan kaikki maksamansa verot ja rojaltit, samoin kuin kaikki muutkin rahavirrat niiden ja julkishallinnon välillä kaikissa maissa.

6) Taistelu korruptiota ja lahjontaa vastaan
Petosten, korruption ja lahjonnan aiheuttamien tappioiden vähentämiseksi on välttämätöntä luoda vahvempia sääntöjä ja toimenpideohjelmia sekä kehitysmaissa että kansainvälisesti. YK:n korruption vastaisella yleissopimuksella on tässä merkittävä rooli. Se astui voimaan joulukuun 14. päivä 2005 ja sen on allekirjoittanut 140 ja ratifioinut 104 maata (lokakuuhun 2007 mennessä). Sopimus pitää saada ratifioitua mahdollisimman nopeasti mahdollisimman monessa maassa, ja sen sisältö on kirjattava kansallisiin lakeihin. Toimiva seurantamekanismi pitää pystyttää, jotta hallitustenvälinen konferenssi voi valvoa lain voimaansaattamista maakohtaisesti.

7) Kansainvälisen veroyhteistyön vahvistaminen
Kansallisen verouudistuksen onnistuminen on riippuvainen parannetusta kansainvälisestä hallitusten välisestä yhteistyöstä, koska monikansallisen pääoman vapaa liikkuminen rajoittaa yksinään toimivan hallituksen mahdollisuuksia. Maailmanlaajuisessa veroalennusten kilpajuoksussa yksin yrittävät hallitukset ovat vääjäämättä häviäjiä. Sen sijaan paremmin koordinoitu veropolitiikka hyödyttäisi valtaosaa maista (poikkeuksina muutamat aggressiivisimmista veroparatiiseista).

8) Tiedonsiirron tehostaminen veroviranomaisten välillä
Ensimmäinen askel taistelussa veronkiertoa vastaan on automaattisen tiedonsiirron luominen veroviranomaisten välille kaikissa niissä maissa, joissa kukin sijoittaja toimii. YK:n pitäisi kohdistaa merkittäviä seuraamuksia osallistumisesta kieltäytyviin maihin ja alueisiin.

9) Kansainvälisen vähimmäisveron määrittäminen yritysten voitoille
Vähintäänkin yritysverotuksen harmonisointi ja uuden verotuspohjan määrittäminen ovat välttämättömiä haitallisen, ulkomaisten investointien houkuttelemiseen tähtäävän verokilpailun ehkäisemiseksi. Erilaisia periaatteita voidaan panna toimeen: esimerkiksi "yhtenäisen verotuksen" periaate tai asuinpaikkaperusteen universaali käyttö voisi tulla kyseeseen. Yritysvoittoihin kohdistuva vähimmäisvero tai monikansallisilta yrityksiltä kannettava erityisvero olisivat poliittisesti merkittäviä, mutta vaativat onnistuakseen verojärjestelmien harmonisointia.

10) Kansainvälisen verojärjestön perustaminen
Tällä hetkellä ei ole olemassa yhtään maailmanlaajuista hallitusten välistä verokysymyksiä käsittelevää foorumia. OECD on tehnyt pioneerityötä haitallista verokilpailua, veroparatiiseja ja manipuloituja siirtohintoja koskeneilla toimillaan. Veroparatiisien vastaiset toimet ovat kuitenkin parhaimmillaankin lieviä, eivätkä etelän maat ole tasaveroisia yhteistyökumppaneita OECD:ssa.

Vuonna 2002 Meksikon entisen presidentin Ernesto Zedillon vetämä työryhmä esitti Monterreyn kehitysrahoituskonferenssin valmisteluraportissaan kansainvälisen verojärjestön (International Tax Organization, ITO) perustamista täyttämään tätä maailmanlaajuisen ohjauksen vajetta. Toistaiseksi on onnistuttu kuitenkin vain kohottamaan YK:n veroasiantuntijoiden ad hoc -komitean statusta veroasioiden kansainvälisen yhteistyön asiantuntijoiden komiteaksi vuonna 2004. Seuraavia askeleita YK:n suojeluksessa toimivan hallitustenvälisen verofoorumin aikaansaamiseksi suunnitellaan edelleen.

11) Ei lisävaatimuksia kaupan vapauttamiselle kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa
Niin kauan kun monien erityisesti afrikkalaisten maiden budjetit ovat riippuvaisia tullimaksuista, kaupankäynnin väkisinvapauttaminen johtaa merkittäviin tulonmenetyksiin. Näiden maiden hallitukset eivät pysty korvaamaan menetyksiä lyhyellä tähtäimellä. Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen pitäisikin lopettaa tällaisten maiden painostaminen tariffien laskemiseen Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa sekä alueellisissa ja kahdenvälisissä kauppaneuvotteluissa. Köyhien maiden pitäisi sen sijaan (köyhiin maihin kohdistettavan "erityisen ja erottelevan kohtelun" periaatteen mukaisesti) saada itsenäisesti määritellä tulevan kaupan vapauttamisen kohteet ja vauhti

12) Virheellisten finanssipolitiikan ehtojen hylkääminen
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vaatii yleensä velkaantuneita maita vähentämään julkishallinnon kuluja ja yksityistämään julkisia palveluja, esimerkiksi vedentoimitusta. IMF edellyttää myös tullitariffien laskemista ja arvonlisäveron käyttöönottoa tulomenetysten kompensoimiseksi. Rahaston uusliberalistinen politiikka on heikentänyt tulopohjaa ja sen myötä hallitusten poliittista liikkumavaraa. Samalla se on myötävaikuttanut rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kasvuun monissa maissa. IMF:n ja muiden rahoittajien pitäisi vetää oikeat johtopäätökset näistä kokemuksista ja luopua tällaisesta vastaanottajamaiden finanssipolitiikan häirinnästä. Myös kattava ja riippumaton arviointi IMF:n ja Maailmanpankin yksittäisten etelän maiden budjettipolitiikkaan kohdistuneiden väliintulojen todellisista seuraamuksista pitäisi toteuttaa.

13) Velkojen ylläpidon kytkeminen vuosituhattavoitteiden saavutusmahdollisuuksiin
Monet maat joutuvat ohjaamaan merkittävän osan valtionbudjetistaan velanhoitoon. Nämä varat ovat pois köyhyyden vastaisesta taistelusta tai vuosituhattavoitteiden rahoittamisesta. Tällaisten valtioiden velkojen ylläpidettävyydestä tarvitaan välittömästi riippumattomia arvioita, jotka korvaisivat IMF:n ja Maailmanpankin tunnetusti epäluotettavia evaluaatioita. YK:n pääsihteeri Kofi Annan vaati Millennium +5 -huippukokoukselle vuonna 2005 laatimassaan raportissa velkojen ylläpitävyyden määrittelemistä niin, että velanottajamaa joutuisi huolehtimaan velkojen hoidosta vasta, kun se on varmistanut riittävästi varoja vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi. Valtion sisäinen velkaantuneisuus tulee tällöin huomioida ulkomaisen velan ohella.

14) Haitallisten tukien eliminointi – myös etelässä
Joka vuosi tuet nielaisevat useita satoja miljardeja dollareita etelän valtioissa. Valtaisalla osalla niistä tuetaan ympäristön tai yhteiskunnan kannalta vahingollisia hankkeita, kuten monikansallisille yrityksille myönnettäviä taloudellisia kannustimia tai öljyn hinnanalennuksia. Ekososiaalisten finanssipoliittisten uudistusten yhteydessä tällaisia tukia pitää vähentää. Kehitysyhteistyö voi avustaa tätä prosessia esimerkiksi tukemalla energiaa säästävien teknologioiden hyödyntämistä

15) Sotilasmenojen vähentäminen ja rauhanrakentamisen tukeminen
Useissa maissa voitaisiin vapauttaa suuria rahamääriä käytettäväksi koulutukseen tai terveyteen vähentämällä sotilasmenoja. Tämän ehtona on kuitenkin näiden maiden suurempi tukeminen konfliktien estämisen, rauhanturvaamisen ja rauhanrakentamisen yhteydessä. YK:n uusi rauhanrakennuskomissio voi ottaa tässä merkittävän roolin, jos sille annetaan riittävät taloudelliset resurssit. Samalla suurimmilla aseteollisuusvaltioilla (erityisesti viidellä turvallisuusneuvoston pysyväisjäsenellä) on velvollisuus parantaa asevientisäädöksiään ja -kontrolliaan sekä edistää maailmanlaajuisen asekauppasopimuksen syntyä.

16) Läpinäkyvä ja sukupuolten tasa-arvon huomioiva budjetointi
Vapaa pääsy kaikkeen budjetti-informaatioon ja tehokas valvonta (esimerkiksi tilintarkastajien avulla) ovat perusedellytyksiä, kun halutaan lisätä hallitusten vastuullisuutta julkisten varojen käytössä. Vain niiden avulla voidaan varmistaa, että kasvaneet tulot todella käytetään köyhyyden vastaiseen taisteluun ja vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen. Hallitusten pitäisi tästä syystä varmistaa kansalaisyhteiskunnan tehokas osallistuminen budjettisuunnitteluun, erityisesti silloin, kun luodaan kansallisia strategioita vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi. Budjetin sukupuolianalyysin avulla pitäisi erityisesti määritellä täyttävätkö hallitukset, ja missä määrin, sitoumuksensa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä. Vastaavalla tavalla pitäisi määrittää, täyttävätkö budjetit taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen ihmisoikeuksien täyttymistä koskevat vaatimukset

17) Budjettituki
Virallisen kehitysavun myöntäminen suorana budjettitukena voi vahvistaa vastaanottajamaan instituutioita ja hallituksen poliittista vastuullisuutta (sekä omistajuutta). Sen avulla voidaan myös vähentää toimintamenoja, kukistaa "projektiähky" ja parantaa avunantajien koordinaatiota.

Budjettituella on kuitenkin merkitystä vain, jos yllä määritellyt läpinäkyvyydet kriteerit täyttyvät, jos kansalaisilla on demokraattiset osallistumismahdollisuudet ja jos varojen käytölle on varmistettu riippumaton valvonta. Lisäksi käytössä täytyy olla osaamista ylimääräisten budjettivarojen tehokkaaseen käyttöön, tai vaihtoehtoisesti kyseistä osaamista pitää kehittää. Viime kädessä on taattava, että budjettituki on varmistettu pitkälle ajanjaksolle, niin että vastaanottajat voivat suunnitella budjettinsa varmoina varojen jatkuvuudesta ilman haitallisia poliittisia ehtoja.

Maailmanlaajuisesti oikeudenmukaisen verotuksen ja ekososiaalisen finanssipolitiikan saavuttaminen on vaikeaa. Edistys on mahdollista ainoastaan yhteiskunnallisen ja poliittisen liikehdinnän kautta.

Vaikka enemmistö väestöstä hyötyisikin yllä kuvatuista uudistuksista, ne vaikuttavat haitallisesti niihin, jotka hyötyvät eniten nykyisestä järjestelmästä. Heitä ovat niin joidenkin etelän maiden korruptoituneet eliitit, veroparatiiseihin omaisuutensa sijoittavat varakkaat yksityishenkilöt kuin siirtohintojen ja erityistalousalueiden avulla voittoaan maksimoivat monikansalliset yritykset. Asteikon toisessa päässä ovat ne miljoonat ihmiset, joiden elintaso paranisi huomattavasti, mikäli hallitukset ohjaisivat lisää varoja koulutukseen ja terveydenhoitoon, harjoittaisivat aktiivisempaa sosiaalipolitiikkaa ja investoisivat enemmän julkishallinnon perusrakenteisiin.

Se, saadaanko kansainvälisessä talous-, raha- ja kehityspolitiikassa aikaan tarvittava ajattelutavan muutos, riippuu merkittävästi kansalaisjärjestöjen luomasta paineesta tilanteessa, jossa nykytilasta hyötyvien rikkaiden yksilöiden ja monikansallisten yritysten puolesta toimivat lobbaajat käyttävät merkittävää poliittista valtaa.

Jens Martens on Global Policy Forum Europe -tutkimuslaitoksen johtaja. Teksti on alun perin julkaistu Social Watch 2006 -raportissa.

Suomennos Jukka Lindberg

Viitteet

[1] Cobham, Alex (2005). Tax evasion, tax avoidance and development finance. Queen Elizabeth House. QEH Working Paper Series.

Talouden paikat: