You are here

Maailmanlaajuinen pienasekauppa kukoistaa vailla valvontaa

Kuva: 3x0=3 (CC)

 

Kaikille on tuttu uutiskuva keskenkasvuisesta pojasta täysikokoinen rynnäkkökivääri kädessään jollakin etelän konfliktialueella. Lapsisotilas jää kliseisessä uutiskuvassa yleensä nimettömäksi, mutta seuralainen tunnistetaan useimmissa kotitalouksissa: AK-47 eli Kalashnikov-rynnäkkökivääri.

Kun Control Arms -kampanjan tutkijat kävivät Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 2005 läpi 1 100 rauhanturvaajien keräämää asetta, valtaosa aseista paljastui alkuperältään kiinalaisiksi AK-47 asetyypin muunnelmiksi. Lisäksi he löysivät kymmenen muuta saman asetyypin edustajaa, joiden alkuperämaat olivat Egypti, Romania, Bulgaria, Serbia ja Venäjä.

Näillä rynnäkkökivääreillä on vuosia kestäneen konfliktin aikana aseistettu Kongossa ainakin 30 000 lapsisotilasta.

Pienaseita ovat määritelmän mukaan kaikki aseet, joita yksi ihminen pystyy kuljettamaan mukanaan ja käyttämään. Kalashnikov-rynnäkkökivääri lukuisine muunnelmineen kuuluu koostaan huolimatta pienaseisiin ja on lajinsa laajalle levinnein ja tappavin edustaja. Se symboloi maailmanlaajuista pienaseiden kauppaa, jota on käyty yli rajojen niin tehokkaasti, että maailmassa on asiantuntija-arvioiden mukaan 875 miljoonaa pienasetta.

Vaikka pienaseilla tapetaan tuhat ihmistä joka päivä joko aseellisissa konflikteissa tai tavanomaisen väkivallan seurauksena, niiden globaalia kauppaa ei rajoita yksikään sitova sopimus.

Kovimman hinnan valvomattomasta kaupasta maksavat globaalin etelän kansalaiset ja yhteiskunnat. Asekauppa ruokkii köyhyyttä, konflikteja ja ihmisoikeusloukkauksia. Pelkästään aseväkivallan uhreina kuolleiden määrän laskeminen ei vielä kerro todellista hintaa, vaan myös muut sosiaaliset kustannukset ovat valtaisat. Yhden asevamman hoito voi maksaa 60 000 dollaria, joka voitaisiin käyttää muussa tapauksessa ruokaan tai koulutukseen. Turvattomuus lisää ihmisten tarvetta suojella itseään aseellisesti, eikä edellytyksiä todelliselle turvallisuudelle synny.

Aseteollisuutta hallitsee joukko ylikansallisia suuryhtiöitä, joilla edunvalvontaansa valtavat resurssit verrattuna aseväkivallan köyhdytettyihin uhreihin. Monet suurimmista asetuottajavaltioista, kuten Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, suhtautuvat nihkeästi globaaliin asevalvontaan, varsinkin jos se rajoittaa heitä itseään. Suurimpien aseviejien joukossa on myös monia EU-maita kuten Belgia, Italia, Saksa ja Iso-Britannia. Vaikka EU on vuonna 2005 ilmoittanut kannattavansa aloitetta globaalin asekauppasopimuksen (Arms Trade Treaty, ATT) laatimisesta YK-foorumilla, edistys unionin omassakin vientivalvonnassa on ollut tuskallisen hidasta.

Suurin osa maailman konfliktialueelta toiselle kiertävistä laittomista pienaseista on alun alkaen peräisin laillisilta markkinoilta. Syitä aseiden holtittomaan leviämiseen on useita: suuret ja valvomattomat ylijäämävarastot, vientivalvonnan puute, korruptio ja vuotavat valtioiden rajat sekä laaja lisenssituotanto. Lisäksi aseen elinkaari on useita vuosikymmeniä. Yhdessä maassa vanhentuneena käytöstä poistetut pienaseet kelpaavat mainiosti käyttöön toisaalla.

Aseteollisuus on kylmän sodan päättymisen jälkeen globalisoitunut hurjaa vauhtia. Aseiden tuotantoa ja kauppaa harjoitettiin pitkään kansallisin tunnuksin. Valtaosa aseteollisuuden tuotteista valmistettiin omille puolustusvoimille ja aseteollisuuden ylläpitäminen nähtiin osana kansallista turvallisuutta.

Neuvostoliiton romahtaminen ja kylmän sodan päättyminen muuttivat teollisuuden täysin. Aluksi sotilasmenot ja kysyntä romahtivat erityisesti Länsi-Euroopassa ja Venäjän federaatiossa. Jonkin aikaa uskottiinkin, että kylmän sodan aikana asevarusteluun käytettyjä valtavia rahasummia voitaisiin viimein suunnata sosiaalisesti kestävämpiin tarkoituksiin.

Aseteollisuudessa kysynnän supistuminen aiheutti yhdistymisaallon ja monia toimintoja ulkoistettiin alihankkijoille.

Monet pienasekauppaa hallitsevaista suuryhtiöistä olivat alun perin kansallisia yhtiöitä, jotka aseistivat valtion omia puolustusvoimia. Tällaisia ovat esimerkiksi belgialainen FN Herstal, saksalainen Heckler & Koch, sveitsiläinen RUAG sekä ranskalainen Giat. Nykyisin monia näiden yhtiöiden tuotteista valmistetaan eri puolilla maailmaa lisenssituotantona, jonka heikko valvonta on kasvattanut pienaseiden virtaa konfliktialueille ja rikollisille.

Valtiot ovat ottaneet aiempaa enemmän etäisyyttä aseyhtiöihin, mutta suhde on edelleen läheinen. Monet valtiot jakavat suuriakin tukiaisia aseteollisuudelleen, eikä asehankinnoille ole asetettu samoja kilpailutusvaatimuksia kuin muille julkisille hankinnoille.

Valvonta ei ole pysynyt kaupan muodonmuutoksen tahdissa. Asekauppaa koskevat lait laaditaan ja niitä sovelletaan edelleen kansallisella tasolla. Kun kansainvälistä sopimusjärjestelmää ja valvontaa ei ole, lyhytnäköinen kansallinen etu ja taloudelliset voitot ohittavat ihmisoikeusnäkökulman. Monissa maissa asevientikiellon rikkominen ei ole edes rikos, ja rajat ylittävän asekaupan valvonta on vähäisillä resursseilla toimivien paikallisviranomaisten käsissä.

YK:n turvallisuusneuvosto voi asettaa sotaa käyville alueille asevientikieltoja, mutta ne ovat luonteeltaan poliittisia, yleensä myöhässä ja teholtaan kyseenalaisia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana jokaista asevientikieltoa on rikottu systemaattisesti.

Ammattimaiset asevälittäjät tuntevat nykyisen järjestelmän porsaanreiät. Asevienti konfliktialueille on tyypillisesti monimutkainen verkosto, jossa käytetään hyväksi lukuisia peiteyrityksiä, väärennettyjä dokumentteja, lahjuksia, kiemuraisia kuljetusreittejä ja veroparatiisien pankkipalveluita.

Asekauppiaan mielenmaiseman kiteyttää mieleenpainuvasti Nicolas Cagen esittämä Juri Orlov elokuvassa Lord of War: "Maailman markkinoilla on tällä hetkellä enemmän kuin 550 miljoonaa tuliasetta, yksi jokaista 12 henkeä kohti. Ainoa kysymys on, kuinka ne loput 11 aseistetaan?"

Sanna Rummakko

Talouden paikat: