You are here

Kuka päättää? Maailmantalouden keskeiset rakenteet ja niiden kehitys

Kuva: Steve Bissonnette (CC)

 

Teksti on tarkistettu 5.9.2011
Tekstiä on viimeksi päivitetty 22.2.2011

 

Yksilön vapaudesta, markkinataloudesta ja vapaakaupasta puhutaan usein ylistävään sävyyn. Niitä pidetään tärkeinä ja tavoiteltavina. Harvat kuitenkaan toivovat tosissaan, että ihmiset, yritykset ja yhteisöt olisivat vapaita toimimaan aivan kuten haluavat. Eihän siitä mitään tulisi. Tarvitaan siis sääntöjä. Tämä pätee yhtälailla torikauppaan kuin globaaliin talouteen. Erilaisten sääntöjen, sopimusten ja käytäntöjen kokonaisuuksia ja niitä valvovia ja ylläpitäviä laitoksia kutsutaan usein abstraktisti järjestelmiksi tai rakenteiksi.

Kansainvälisen järjestelmän keskiössä on toisen maailmansodan jälkeen perustettu Yhdistyneet kansakunnat (YK), jonka jäseniä ovat miltei kaikki maailman valtiot ja johon useimmat keskeisimmistä globaaleista instituutioista kytkeytyvät. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Maailmanpankki ja Kansainvälinen työjärjestö ILO ovat muodollisesti YK:n talous- ja sosiaalineuvosto Ecosocin valvonnan alaisia.

 

YK on sikäli demokraattinen, että ylintä päätösvaltaa nimellisesti käyttävässä yleiskokouksessa kullakin jäsenmaalla on yksi ääni. Käytännössä monet keskeiset päätökset tehdään kuitenkin turvallisuusneuvostossa, jossa mikä tahansa viidestä pysyvästä jäsenestä voi veto-oikeudellaan estää minkä tahansa päätöksen. Pysyviä jäseniä ovat Iso-Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat. Demokratianäkökulmasta ongelmallista on myös se, että rikkailla valtioilla on monin verroin paremmat edellytykset valmistautua kokouksiin ja muokata asialistoja kuin kehittyvillä mailla.

 

Kylmän sodan aikana turvallisuusneuvosto jakautui itä–länsi-akselia pitkin, eikä juuri mistään suurista kysymyksistä päästy yhteisymmärrykseen. Monet toivoivat, että tämän blokkijaon väistyttyä 1990-luvun alussa YK:sta olisi vihdoin kehittynyt todellinen maailmanpolitiikan napa. Toiveet eivät ole toteutuneet. YK on edelleen usein kykenemätön reagoimaan maailman ongelmiin. Olemassa olevia päätöksiä ei ole myöskään onnistuttu riittävän tehokkaasti valvomaan ja saattamaan voimaan. Lisäksi järjestö on jatkuvassa rahapulassa. Vioistaan huolimatta se on kuitenkin parasta, mitä demokraattisen globaalin päätöksenteon saralla on onnistuttu luomaan.

 

YK:n suurimpana viimeaikaisena menestyksenä voitaneen pitää vuoden 2000 vuosituhatjulistusta, jossa kaikki maailman maat sitoutuivat kahdeksan kehitystavoitteen saavuttamiseen vuoteen 2015 mennessä. Tärkein näistä niin sanotuista vuosituhattavoitteista on köyhyyden puolittaminen. Kun YK ei ole pystynyt ottamaan sille alun perin kaavailtua globaalin talouden johtajan roolia, keskeisimmät päätökset on tehty Maailmanpankissa, IMF:ssä ja WTO:ssa, käytännössä itsenäisesti. Talous- ja sosiaalineuvosto Ecosocin valvonta on ollut olematonta. Miten tähän on tultu?

 

Maailmanpankki, IMF ja WTO vapauden asialla

 

Maailman uuden talousjärjestyksen perusteista sovittiin Bretton Woodsissa Yhdysvalloissa vuonna 1944 pidetyssä kokouksessa. Siellä luotiin sekä IMF että Maailmanpankki. Ensimmäisen tehtäväksi annettiin kansainvälisen valuuttakurssijärjestelmän vakauttaminen ja maiden auttaminen lyhytkestoisissa maksutaseongelmissa, jälkimmäisestä tuli kehitysrahoituslaitos. Toisin kuin YK:ssa, valta jakautui maksuosuuksien mukaan – siis käytännössä keskittyi rikkaimmille maille. Tämä on tilanne edelleen. Alkuperäinen suunnitelma oli luoda kiinteisiin vaihtokursseihin perustuva avoin kauppa- ja maksujärjestelmä. Valtiot kontrolloivat pääomien liikkeitä ja saivat harjoittaa itsenäistä talouspolitiikkaa. Tärkein tavoite oli vakaan taloudellisen kasvun ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Itse järjestelmän vakaus perustui viime kädessä siihen, että yhdellä dollarilla sai aina tietyn määrän kultaa.

 

Maailmanpankin ensimmäinen suuri hanke oli maailmansodan runteleman Euroopan jälleenrakennuksen rahoittaminen. Sittemmin lainoja on myönnetty niin Aasian, Afrikan, Latinalaisen Amerikan kuin Itä-Euroopan maille. 1970-luvulta alkaen IMF on asettanut lainoilleen tiukkoja ehtoja. Velkaa saadakseen on noudatettava vallitsevan talousajattelun mukaista politiikkaa. Käytännössä tämä on tarkoittanut valtion menojen supistamista ja roolin pienentämistä, sääntelyn purkua ja yksityistämistä. Mikäli valtiot eivät ole täyttäneet IMF:n ehtoja, niiden on usein ollut vaikea saada lainaa muualtakaan. Maailmanpankin suositukset ovat olleet pitkälti samankaltaisia ainakin 1980-luvun alusta lähtien.

 

IMF:n ja Maailmanpankin opit eivät ole kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta. Avustettavien maiden talouskasvu on usein ollut heikkoa, eriarvoisuus ja köyhyys ovat monin paikoin jopa lisääntyneet ja valtionvelat kasvaneet. Monet köyhät maat ovat pitkään maksaneet huomattavasti enemmän lainan korkoja kuin mitä ovat saaneet kehitysapuna. Nyttemmin rahoituslaitokset ovat itsekin myöntäneet, että yksi hattu ei välttämättä sovi jokaisen päähän. Hatun perusmallia ne eivät kuitenkaan ole vaihtaneet. Syksyllä 2008 räjähtänyt globaali talouskriisi on tosin vauhdittanut keskustelua järjestöjen uudistamisesta.

 

Myös kaupan vapauttaminen alkoi heti sodan jälkeen. Kauppaa ja tulleja koskeva GATT-yleissopimus allekirjoitettiin vuonna 1947. Tämän jälkeen tullimaksuja on alennettu ja kaupan esteitä vähennetty asteittain niin sanotuilla neuvottelukierroksilla. Seitsemäs kierros synnytti Maailman kauppajärjestö WTO:n, joka aloitti toimintansa vuonna 1995. WTO:n aikana vapaata kauppaa on ulotettu tavaroista myös palveluihin sekä patentteihin ja muihin aineettomiin hyödykkeisiin. Parhaillaan järjestö on kuitenkin ongelmissa, sillä kahdeksas neuvottelukierros on toistuvasti kariutunut jäsenmaiden erimielisyyksiin, etenkin maatalouskysymyksistä.

 

Etenkin 1980-luvun lopulta alkaen myös pääomien liike on vapautunut. Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä ja kultakannasta luovuttiin jo 1970-luvun alussa. Tämän jälkeen valuuttojen kurssit määrittyivät markkinoilla. Valtiolliset keskuspankit pystyivät tosin aluksi käytännössä pitämään kurssin vakaana. Nykyään rahaa ja arvopapereita liikkuu moninkertaisesti enemmän kuin tavaraa. Suuri osa pääomaliikkeistä on spekulatiivisia, eli niillä tavoitellaan pikavoittoja rahoitusmarkkinoilla.

 

Kaupan ja pääomien vapauttaminen on kasvattanut sijoittajien ja suuryritysten valtaa. Siinä missä valtio oli ennen selkeästi talouden puikoissa, nykyään se on usein keinoton. Kun kontrolloimattomat suurpääomat lähtevät joukolla liikkeelle, kansantaloudet jäävät jalkoihin. Hyvä esimerkki tästä on Aasian vuoden 1997 pörssikriisi, joka romutti usean valtion talouden. Globaali finanssikriisi on vahvistanut yhteisymmärrystä siitä, että vakauden lisäämiseksi tarvitaan uusia globaaleja hallintamekanismeja. Toistaiseksi huomattavista uudistuksista ei olla pystytty sopimaan.

 

Ohjaksissa harva ja valikoitu joukko

 

Euroopan maat ja Yhdysvallat ovat käyttäneet suurinta valtaa kaikissa kansainvälisissä järjestöissä ja sopimusneuvotteluissa. Niinpä ei ole yllätys, että ne hyötyvät nykyisestä järjestelmästä enemmän kuin muut. YK:n, WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin lisäksi viime vuosikymmenten maailmantalouden kehitykseen ovat keskeisesti vaikuttaneet myös EU, USA, OECD ja G8. Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön OECD:n 22 teollistunutta jäsenmaata hallitsee yli kahta kolmannesta maailmankaupasta. G8:lla tarkoitetaan Italian, Iso-Britannian, Japanin, Kanadan, Ranskan, Saksan, Venäjän ja Yhdysvaltojen muodostamaa ryhmää. Maiden johtajat tapaavat vuosittain keskustellakseen ajankohtaisista kysymyksistä. Vaikka tapaamiset ovat epävirallisia, niiden päätöksillä on suuria taloudellisia ja poliittisia seurauksia maailman mittakaavassa. Demokraattisempaa kansainvälistä järjestystä haluavat ovatkin järjestäneet suuria mielenosoituksia G8-kokousten yhteydessä.

 

Joulukuussa 2008 järjestettiin ensimmäinen valtionpäiden G20-kokous, jossa mukana oli maita kaikista maanosista. G20:stä on sittemmin tullut keskeisin foorumi maailmantalouden kriisin taltuttamiseksi ja se on käytännössä korvannut G8-ryhmän. Kahdenkymmenen valtion kokous on toki edustavampi kuin kahdeksan, vaikka kaikista köyhimmistä maista ei ole yhtään edustajaa. Ryhmän koon kasvattaminen ei kuitenkaan poista sen epädemokraattista perusluonnetta.

 

Rahoitusmarkkinoiden kasvu on synnyttänyt uusia hallintarakenteita

 

Edellä kuvattujen maailmanlaajuisten talousjärjestöjen lisäksi talousvaltaa käyttävät nykyään myös monet pienemmät kansainväliset elimet. Monet niistä perustuvat kokonaan tai osin yritysten itse itselleen tekemään säätelyyn, jolloin vaaleilla valittujen parlamenttien demokraattinen ohjaus jää niissä vähäiseksi. Esimerkkejä tällaisista itsesäätelyelimistä ovat pankkien kansainvälinen kattojärjestö Kansainvälinen selvittelypankki (Bank for International Settlements) ja yritysten raportointisääntöjä muovaava Kansainvälinen kirjanpitolautakunta (International Accounting Standards Board).

 

Henri Purje

Talouden paikat: