You are here

Kuinka kapitalismi tappaa demokratian

Robert B. Reich
10.11.2007

Vapaiden markkinoiden piti johtaa vapaisiin yhteiskuntiin. Ylikierroksilla käyvä globaalitalous kuitenkin murentaa kansalaisten valtaa demokratioissa. Yksityinen voitto menee yhteisen hyvän edelle, ja hallitukset jäävät usein suuryhtiöiden varjoon. Mikäli asiaan halutaan muutos, on ihmisten kyettävä hillitsemään sisäistä kuluttajaansa ja annettava tilaa sisäiselle kansalaiselleen.

Sen piti olla taivaassa solmittu liitto. Meille on pitkään todisteltu, että kapitalismi ja demokratia ovat ne ideologiset tukipylväät, jotka luovat ennennäkemätöntä hyvinvointia sekä vapautta koko maailmaan. Viime vuosikymmenet ovatkin olleet molemmille voittoisaa aikaa. Liki millä tahansa mittarilla arvioituna globaali kapitalismi on menestynyt: suurin osa maailman valtioista kuuluu nykyään osaksi integroitunutta, turboahdettua globaalitaloutta. Demokratia on nauttinut samankaltaisesta renessanssista. Kolme vuosikymmentä sitten vapaita vaaleja järjestettiin kolmasosassa maailman valtioista, nykyisin jo miltei kahdessa kolmesta.

Vakiintuneen viisauden mukaan siellä, missä joko kapitalismi tai demokratia kukoistaa, toinen niistä seuraa pian perässä. Nyt niiden kohtalot ovat kuitenkin erkaantumassa. Kapitalismi jatkaa voittokulkuaan, mutta demokratialla on vaikeuksia pysyä kyydissä.

Esimerkiksi Kiina, josta on kuluvana vuonna tulossa Yhdysvaltojen ja Japanin jälkeen maailman kolmanneksi suurin kapitalistinen valtio, on toteuttanut markkinoiden vapauden, muttei poliittista vapautta. Lisäksi monet taloudellisesti menestyvät maat Venäjästä Meksikoon ovat demokratioita vain nimellisesti. Niitä rasittavat samat ongelmat, jotka viime vuosina ovat saaneet myös yhdysvaltalaisen demokratian ontumaan. Yhtiöille ja eliiteille annetaan tilaa tehdä nopeita voittoja, mutta samalla heikennetään poliittisen järjestelmän kykyä vastata kansalaisten tarpeisiin.

Demokratia merkitsee tietysti paljon enemmän kuin vain vapaita ja rehtejä vaaleja. Demokratia on järjestelmä sellaisten asioiden toteuttamiseksi, jotka voidaan saavuttaa vain kansalaisten kokoontuessa edistämään yhteistä hyvää. Mutta vaikka vapaat markkinat ovat tuoneet monille ennennäkemätöntä vaurautta, ne ovat myös johtaneet kasvaviin tulo- ja omaisuuseroihin, lisänneet epävarmuutta työelämässä sekä voimistaneet ilmaston lämpenemistä ja muita ympäristöriskejä.

Demokratian tarkoitus on tarjota kansalaisille mahdollisuus puuttua tällaisiin ongelmiin rakentavilla tavoilla. Silti tunne poliittisesta voimattomuudesta kasvaa niin eurooppalaisten ja japanilaisten kuin amerikkalaisten keskuudessa. Samalla he tuntevat itsensä kuluttajina ja sijoittajina entistä vaikutusvaltaisemmiksi. Lyhyesti sanottuna yksikään demokraattinen valtio ei nykyisellään pysty tehokkaasti vastaamaan kapitalismin kielteisiin sivuvaikutuksiin.

Tämä ei kuitenkaan merkitse kapitalismin epäonnistumista. Kapitalismin ja demokratian levitessä kaikkialle maailmaan olemme hämärtäneet niiden vastuualueet. Tämä on koitunut demokraattisten velvollisuuksiemme vahingoksi. Kapitalismin tehtävä on kasvattaa taloudellista kakkua, ja siinä kaikki. Mutta kun kapitalismi on kehittynyt vastaamaan yhä paremmin ihmisten tarpeisiin yksilöllisinä kuluttajina, demokratiat ovat samalla ajautuneet vaikeuksiin perustoimintojensa suorittamisessa. On käynyt yhä vaikeammaksi sekä artikuloida ja toteuttaa yhteistä etua että auttaa yhteiskuntia saavuttamaan yhtäaikaisesti kasvua ja tasa-arvoa.

Parhaimmillaan demokratia tarjoaa kansalaisille mahdollisuuden keskustella kollektiivisesti taloudellisen kakun jaosta sekä määritellä yksityisomaisuutta ja julkista omaisuutta koskevia sääntöjä. Nykyään yhä suurempi osa näistä tehtävistä on jätetty markkinoiden haltuun. Onkin välttämättä tarpeen vetää selkeä raja globaalin kapitalismin ja demokratian välille – siis taloudellisen pelin ja sitä ohjaavista säännöistä sopimisen välille. Jos kapitalismin tarkoitus on antaa yhtiöille tilaa mahdollisimman aggressiiviseen peliin markkinoilla, kansalaisten haasteena on estää taloudellisia toimijoita kirjoittamasta elämäämme ohjaavia sääntöjä.

Liiketoiminnan hinta
Ihmiset toimivat ristiriitaisesti. Kuluttajina ja sijoittajina haluamme parhaat tarjoukset ja suurimmat tuotot, jotka globaalitalous voi meille tarjota. Kansalaisina emme toisaalta usein pidä taloudellisen hyödyn tavoittelun yhteiskunnallisista seurauksista.

Onkin houkuttelevaa syyttää yhtiöitä taloudellisesta toiminnasta seuraavista haitoista. Tosiasiassa olemme kuitenkin itse hyväksyneet ne. Olemmehan lopulta tietoisia siitä, mistä edulliset tuotteet ovat peräisin. Ne tulevat työntekijöiltä, jotka ovat pakotettuja tyytymään alhaisiin palkkoihin ja pieniin etuihin. Ne tulevat yrityksiltä, jotka pakenevat yhteisöllistä vastuunkantoa ja sulautuvat osaksi globaaleja tuotantoketjuja. Ne tulevat yritysjohtajilta, jotka nostavat tähtitieteellisiä palkkoja. Ja ne tulevat toimialoilta, jotka usein aiheuttavat suurta tuhoa ja hävitystä ympäristölle.

On valitettavaa, että Yhdysvalloissa keskustelua taloudellisesta muutoksesta käydään tavanomaisesti kahta ääripäätä edustavien leirien välillä. Yhtäällä ovat ne, jotka esittävät markkinoille rajoittamatonta valtaa. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka haluavat suojella työpaikkoja ja säilyttää yhteisöt muuttumattomina. Aloitamme taistelun näistä lähtökohdista sen sijaan, että etsisimme keinoja pehmentää globalisaation iskuja, hyvittää häviäjiä tai hidastaa muutoksen tahtia. Lähes aina kuluttajat ja sijoittajat voittavat taistelun, mutta toisinaan kansalaiset iskevät symbolisilla tavoilla yrittäen esimerkiksi estää uusia kauppasopimuksia tai vastustamalla yhdysvaltalaisten yritysten myyntiä ulkomaille. Tämä on merkki amerikkalaisten kokemasta sisäisestä ristiriidasta oman kuluttajan ja kansalaisen roolinsa välillä, ja reaktiot ovat usein luonteeltaan skitsofreenisia.

Tällaiset ristiriitaiset tuntemukset eivät ole jääneet vain Yhdysvaltojen kokemukseksi. Viimeaikainen yhtiöiden uudelleenjärjestelyjen aalto Euroopassa on ravistellut maanosalle perinteistä sitoutumista työsuhdeturvaan ja kansalaisten hyvinvointiin. Tämä on synnyttänyt Euroopassa erimielisyyttä siitä, pitäisikö globaalin kapitalismin yksityisiä hyötyjä kannattaa huolimatta yhä pahenevista yhteiskunnallisista seurauksista sekä kotikentällä että ulkomailla.

Autoteollisuus tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Vuonna 2001 DaimlerChrysler joutui vaikeisiin taloudellisiin ongelmiin eurooppalaisten autoilijoiden hylätessä yhtiön merkit kilpailijoiden edullisempien vaihtoehtojen edessä. Toimitusjohtaja Dieter Zetsche reagoi irtisanomalla 26 000 työntekijää ja sulkemalla kuusi tehdasta.

Toisaalta myös voittoa tekevät yritykset kokevat jatkuvaa painetta tehostaa toimintojaan: vuonna 2005 Deutsche Bank ilmoitti yhtäaikaisesti nettovoittonsa parantuneen 87 prosenttia sekä suunnitelmistaan vähentää 6 400 työpaikkaa, joista liki puolet Saksassa ja Britanniassa. Näistä 1 200 työpaikkaa siirrettiin matalapalkkamaihin.

Nykyään eurooppalaiset kuluttajat ja sijoittajat menestyvät paremmin kuin koskaan, mutta samalla työn epävarmuus ja eriarvoisuus lisääntyvät. Näin käy jopa sosiaalidemokratioissa, jotka aikanaan perustettiin nimenomaan puuttumaan markkinoiden tuottamaan eriarvoisuuteen. Eurooppalaiset demokratiat ovatkin osoittaneet täydellistä kyvyttömyyttä näihin muutoksiin vastaamisessa. Niinpä toistuvat massaboikotit ja lakot ovat olleet kansalaisten ainoa keino ilmaista vastustustaan.

Japanissa puolestaan monet yritykset ovat luopuneet elinikäisistä työsuhteista, vähentäneet työvoimaa ja sulkeneet voittoa tuottamattomia tuotantolinjojaan. Vain kuukausia sen jälkeen, kun Howard Stringer oli nimitetty Sonyn ensimmäiseksi ei-japanilaiseksi toimitusjohtajaksi, hän ilmoitti yhtiön leikkaavan työvoimaansa 10 000:lla eli noin seitsemällä prosentilla.

Epäilemättä osa japanilaisista kuluttajista ja sijoittajista hyötyy yritysten trimmaamisesta: Japanin pörssi nousi vuonna 2006 korkeimmalle tasolleen neljääntoista vuoteen. Mutta monet työntekijät on samalla pudotettu kyydistä. Kansa, joka aikanaan ylpeili olevansa "kokonaan keskiluokkainen yhteiskunta", alkaa osoittaa jyrkkää tulojen ja varallisuuden eriarvoisuutta. Vuosien 1999 ja 2005 välillä ilman säästöjä olevien kotitalouksien osuus kaksinkertaistui kahdestatoista 24 prosenttiin.

Kansalaiset ilmaisevatkin toistuvasti poliittista voimattomuuden tunnettaan. Kuten monet muut poliittisesti vapaat maat eri puolilla maailmaa, myös Japani on avautunut globaalille kapitalismille ilman demokratiaa, joka olisi tarpeeksi voimakas kohtaamaan vapaiden markkinoiden aiheuttamat yhteiskunnalliset haitat.

Poliittisen kirjon toisessa päässä oleva Kiina syöksyy kohti kapitalismia ilman minkäänlaista demokratiaa. Se on hyvä uutinen Kiinaan sijoittaville, mutta kehityksen yhteiskunnalliset seuraukset kasautuvat nopeasti. Tuloerot ovat kasvaneet valtavasti. Kiinan uusi talouseliitti elää aidatuille esikaupunkialueille rakennetuissa McKartanoissaan ja lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan. Samaan aikaan kiinalaiset kaupungit pursuavat maalta muuttaneita talonpoikia, jotka ovat pudonneet urbaaniin köyhyyteen ja työttömyyteen. Kehityksestä eniten kärsineillä on vain vähän poliittisia mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa toistuvien väkivaltaisesti taltutettujen mellakoiden lisäksi.

Demokraattisissa maissa elävät kansalaiset eivät kuitenkaan ole samalla tavalla sidottuja. Heillä on mahdollisuus muuttaa taloudellisen pelin sääntöjä, jottei sen yhteiskunnallinen hinta muodostuisi niin kalliiksi. Tästä mahdollisuudesta huolimatta olemme sälyttäneet yhä enemmän vastuuta yksityiselle sektorille – yrityksille sekä niiden lobbausosastoille ja pr-henkilöille – aivan kuin jokin sisäsyntyinen moraalisuus tai hyvä yrityskansalaisuus [LINKKI yritysten sos. vastuuseen] taivuttaisi yhtiöt tavoittelemaan yleistä etua. Yrityksillä ei kuitenkaan ole automaattista velvollisuutta puuttua eriarvoisuuteen tai suojella ympäristöä. Niiden ainoa velvollisuus on turvata voittonsa.

Pelin säännöt
Miksi kapitalismi on menestynyt samalla, kun demokratia on tasaisesti heikentynyt? Demokratia on menettänyt toimintakykyään pitkälti siksi, että kuluttajista ja sijoittajista kilpailevat yhtiöt ovat panostaneet yhä suurempia summia lobbaamiseen, suhdetoimintaan ja jopa lahjuksiin ja kynnysrahoihin. Seurauksena on ollut tavallisten kansalaisten äänten hukkuminen yritysten käymään keskinäiseen kilpailuun poliittisesta vaikutusvallasta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kilpailevien yritysten tai toimialojen väliset kiistat vievät kuukausia kongressin työajasta.

Samalla kun yhtiöt näin määrittelevät yhä enemmän omia pelisääntöjään, niille myös uskotaan sosiaalista vastuuta ja moraalisuutta. Poliitikot ylistävät yhtiöitä "vastuullisesta" toiminnasta tai tuomitsevat niitä sen puutteesta.

Kapitalismin tarkoitus on kuitenkin luoda mahdollisimman edullisia hintoja kuluttajille ja suuria tuottoja sijoittajille. Yhtiöiden toimivaa johtoa ei ole valtuutettu kenenkään (ja vähiten sijoittajiensa) toimesta tasapainottamaan yksityisiä voittoja ja yhteistä hyvää. Eikä niillä ole edes asiantuntemusta tällaisten moraalisten laskelmien tekemiseksi. Juuri demokratian onkin tarkoitus edustaa kansan ääntä näiden rajojen vetämisessä. Tällöin keskustelu yritysten moraalisesta toimijuudesta ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista harhauttaa julkisen huomion pois yhteisten lakien ja pelisääntöjen tekemisestä.

Sama pätee pitkälti myös keskusteluun yhtiöiden hyväntekeväisyystyöstä. Nykyisen äärimmäisen kilpaillun globaalin kapitalismin olosuhteissa yhtiöt lahjoittavat rahaa hyväntekeväisyyteen vain siinä määrin kuin se palvelee niiden pr-työtä ja edistää siten voitontavoittelua. Osakkeenomistajat eivät odota, että heidän sijoituksiaan käytettäisiin hyväntekeväisyystarkoitukseen – he sijoittavat saadakseen korkeaa voittoa. Hyväntekeväisyyteen uskovat sijoittajat lahjoittavat luultavasti mieluummin itse valitsemiinsa hyväntekeväisyyskohteisiin. On vaarana, että näyttävät hyväntahdon eleet naruttavat yleisön uskomaan yhtiöiden hyviin pyrkimyksiin ja siihen, että niihin voi luottaa myös hädän hetkellä.

Uskottelemalla, että yhtiöiden taloudellinen menestys langettaa niille myös tiettyjä yhteiskunnallisia velvoitteita, ainoastaan harhautamme julkista keskustelua pois demokratialle kuuluvasta velvollisuudesta asettaa taloudellisen pelin sääntöjä ja suojella siten yhteistä hyvää. Sisäinen kansalaisemme voi voittaa sisäisen kuluttajamme ainoastaan luomalla lakeja ja sääntöjä, jotka tekevät hankinnoistamme ja sijoituksistamme yhtä lailla yhteiskunnallisia kuin henkilökohtaisiakin valintoja.

Muutos esimerkiksi työlainsäädännössä voisi helpottaa työntekijöiden järjestäytymistä ja neuvottelua paremmista työehdoista. Samalla se luultavasti nostaisi tuotteiden ja palvelujen hintoja. Sisäinen kuluttajani tuskin riemastuisi siitä, mutta kansalaisena voisin pitää korkeampaa hintaa sen arvoisena. Pieni osakekaupoille säädettävä liikevaihtovero pääoman liikkeiden aavistuksenomaiseksi hidastamiseksi voisi antaa paikallisyhteisöille hiukan enemmän aikaa sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Eläkerahastoni tuotto voisi painua marginaalisesti, mutta sisäinen kansalaiseni ajattelisi menetyksen olevan sen arvoista. Pidennetty työttömyysvakuutus yhdistettynä palkkavakuutukseen ja työllisyyskoulutukseen voisi helpottaa globalisaation nurjalle puolelle jääneiden työntekijöiden tilannetta.

Tehkäämme asia selväksi: demokratian tarkoitus on toteuttaa tavoitteita, joita emme voi saavuttaa yksilöinä. Demokratia ei kuitenkaan pysty täyttämään tehtäväänsä, mikäli yhtiöt käyttävät politiikkaa hyväkseen omaa kilpailuasemaansa edistääkseen. Tai mikäli ne näyttävät ottavan kontolleen yhteiskunnallisia velvoitteita, joiden toteuttamiseen niillä ei ole todellista toimivaltaa eikä resursseja. Yhteiskunnista tulee näin kykenemättömiä vastaamaan talouskasvun aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten työsuhteiden epävarmuuteen, kasvavaan eriarvoisuuteen ja ilmastonmuutokseen. Tämän seurauksena kuluttajien ja sijoittajien intressit liki poikkeuksetta polkevat jalkoihinsa yhteiset huolenaiheet.

Laaja enemmistö meistä on globaaleja kuluttajia ja vähintään epäsuorasti myös globaaleja sijoittajia. Näissä rooleissa meidän pitäisi tavoitella parhaita mahdollisia voittoja. Tällä tavoin osallistumme globaaliin markkinatalouteen. Yksityisillä eduilla on kuitenkin yleensä yhteiskunnallinen hintansa.

Meidän demokratioissa elävien on välttämätöntä muistaa, että olemme myös kansalaisia ja että vallassamme on alentaa näitä yhteiskunnallisia haittoja. Tehtävänämme on saattaa ostamiemme tuotteiden ja palveluiden todellinen yhteiskunnallinen hinta niin alhaiseksi kuin mahdollista. Onnistumme siinä ainoastaan, jos otamme roolimme kansalaisina vakavasti. Ensimmäinen ja usein vaikein askel on selventää omaa ajatteluamme.

Robert B. Reich on Yhdysvaltain entinen työministeri. Nykyään hän työskentelee politiikan tutkimuksen professorina Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa.

Artikkeli perustuu Reichin kirjaan Supercapitalism: The Transformation of Business, Democracy, and Everyday Life (Alfred A. Knopf, 2007). Teksti on alun perin julkaistu Foreign Policy -lehden syys-/lokakuun numerossa 2007.

Suomennos Markus Ojala