You are here

Kolumni: Sivilisaatiomme tulevaisuus on vaakalaudalla

Lester R. Brown
17.8.2009

Viime vuosina luonnon niin sanotut keikahduspisteet ovat aiheuttaneet kasvavaa huolta. Tiedemiehet ovat esimerkiksi tutkineet, missä vaiheessa uhanalaisen eläinlajin populaatio on supistunut niin pieneksi, ettei se enää pysty toipumaan. Meribiologit puolestaan ovat selvittäneet, missä vaiheessa ryöstökalastus käynnistää kalakannan romahduksen.

Aiemmista sivilisaatioista tiedämme, että niillä oli omat sosiaaliset keikahduspisteensä, joiden kohdalla niitä uhkaavat voimat saivat yliotteen. Tiedämme esimerkiksi sen, että tietyssä vaiheessa peltojen kastelusta johtuva suolan kertyminen maaperään kävi sumerilaisille ylivoimaiseksi. Liiallinen puiden hakkaaminen ja siitä johtuva maaperän köyhtyminen taas koitui kohtalokkaaksi mayoille.

Yhteiskuntien rappioon ja romahdukseen johtavia keikahduspisteitä on joskus vaikea ennakoida.

Taloudellisesti kehittyneet valtiot pystyvät varautumaan uusiin uhkiin paremmin kuin kehittyvät maat. Teollisuusmaat ovat esimerkiksi pystyneet pitämään hiv-tartuntojen määrän alle yhdessä prosentissa aikuisväestöstä, kun taas monissa kehitysmaissa tartuntoja on huomattavasti enemmän. Joissain eteläisen Afrikan valtioissa jopa yli viidennes aikuisväestöstä on hiv-positiivisia.

Tilanne on samankaltainen väestönkasvun kohdalla. Väestö on lakannut kasvamasta kaikissa muissa teollisuusmaissa paitsi Yhdysvalloissa, mutta lähes jokaisessa Afrikan, Lähi-idän ja Intian niemimaan valtiossa kasvu jatkuu nopeana.

Maapallon väkimäärä nousee vuosittain 80 miljoonalla ihmisellä. Tästä ovat miltei yksinomaan vastuussa maat, joiden kiivas väestönkasvu rasittaa jo entisestään luontoa raskaasti ja joiden resurssit kansalaisistaan huolehtimiseen ovat puutteelliset. Näiden valtioiden romahtamisen uhka kasvaa.

Kaikista haasteista eivät selviydy edes kehittyneet valtiot. Kun pohjavesien hupeneminen havaittiin, oli loogista olettaa valtioiden tehostavan nopeasti vedenkäyttöään ja vakauttavan väestönkasvua pohjavesien ehtymisen hillitsemiseksi. Yksikään kehitys- tai teollisuusmaa ei kuitenkaan ole ryhtynyt tällaisiin toimenpiteisiin. Myös kaksi romahtamaisillaan olevaa valtiota, Pakistan ja Jemen, pumppaavat liikaa vettä, ja niissä turvallisuutta uhkaava vesipula alkaa olla jo käsillä.

Vaikka hiilipäästöjen vähentämisen tarve on ollut tiedossa jo pidemmän aikaa, mikään maa ei toistaiseksi ole onnistunut saavuttamaan hiilineutraaliutta. Se on ollut poliittisesti liian vaikeaa jopa teknologisesti kaikkein edistyneimmissä valtioissa.
Onko mahdollista, että nouseva hiilidioksiditaso on 2000-luvun alun sivilisaatiolle yhtä kohtalokas ilmiö kuin maaperän suolan lisääntyminen oli sumerilaisille 4 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua?

Toinen hallituksille piinalliseksi mahdollisesti osoittautuva ilmiö on öljyntuotannon väheneminen. Vaikka öljyä on tuotettu jo ainakin 20 vuoden ajan enemmän kuin sitä on löydetty, ainoastaan Ruotsilla ja Islannilla on minkäänlaisia suunnitelmia hupenevan öljynsaannin varalle.

Yllä esitetty ei ole kattava luettelo ratkaisemattomista ongelmista, mutta siitä käy ilmi, kuinka uusia ongelmia syntyy samaan aikaan kun vanhatkin ovat vielä selvittämättä.

Keskeinen haaste on kartoittaa eri stressitekijöiden vaikutukset globaalille järjestelmälle. Vaikutukset näkyvät ehkä kaikista selvimmin ruoan huoltovarmuudessa, jonka hiipuminen vauhditti myös aiempien sivilisaatioiden romahtamista.

Useat yhtäaikaiset ongelmat heikentävät maanviljelijöiden mahdollisuuksia pysyä kasvavan ruoan kysynnän perässä. Ongelmista merkittävimpiä ovat pohjavesien hupeneminen, viljelyalan muuttaminen johonkin muuhun kuin maanviljelyyn sopivaksi ja yhä rajummat sääilmiöt, kuten kuumuusaallot, kuivuus ja tulvat. Kun näiden tekijöiden aiheuttama rasitus kasautuu, alkavat heikoimmat hallitukset sortua.

Tilannetta pahentaa, että maailman vilja-aittana tunnettu Yhdysvallat on lisännyt dramaattisesti polttoaine-etanolin valmistamiseen tarkoitetun viljan osuutta. Kun tällaista viljaa oli vuoden 2005 sadosta 15 prosenttia, vuonna 2008 osuus oli jo neljännes. Tämän seurauksena viljan maailmanmarkkinahinta nousi vuonna 2008 historiallisen korkeaksi, mikä heikensi huoltovarmuutta entisestään.

Uhkana on, että nämä kasaantuvat ongelmat osoittautuvat mahdottomiksi yhä useammille hallituksille aiheuttaen dominomaisen valtioiden – ja lopulta koko sivilisaation – romahduksen.

Romahdusherkimpien valtioiden lista ei sisällä yllätyksiä. Mukana ovat muun muassa Irak, Sudan, Somalia, Tshad, Afganistan, Kongon demokraattinen tasavalta ja Haiti. Lista kasvaa vuosittain ja herättää pelottavan kysymyksen: kuinka monta romahtanutta valtiota tarvitaan ennen kuin koko sivilisaatio murenee? Kukaan tuskin tietää vastausta, mutta kysymystä on silti syytä pohtia.

Ihmiskunnan haasteena ovat sekä luonnossa että yhteiskunnissamme ilmenevät keikahduspisteet. Pääsemmekö eroon hiilivoimasta ennen kuin Grönlannin jääpeitteen sulaminen muuttuu peruuttamattomaksi? Pystymmekö valjastamaan riittävän poliittisen tahdon Amazonin sademetsän hakkuiden hillitsemiseksi ennen kuin sen alttius tulipaloille käy liian suureksi? Voimmeko auttaa valtioita tasoittamaan väestönkasvunsa ennen kuin ne päätyvät romahtavien valtioiden listalle?

Meillä on tarvittava tieto ja teknologia maapallon luonnollisten ylläpitojärjestelmien kunnostamiseksi, köyhyyden poistamiseksi, väestökehityksen vakauttamiseksi, maailmantalouden uudelleen järjestämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Haaste on poliittisen tahdon puute. Sivilisaation pelastamisessa kukaan ei istu katsomon puolella. Me kaikki voimme näytellä siinä ratkaisevaa roolia.

Lester R. Brown on yhdysvaltalaisen Earth Policy Institute -ajatushautomon johtaja.

Teksti on muokattu Brownin kirjan Plan B 3.0: Mobilizing to Save Civilization ensimmäisestä luvusta, ja se on ilmestynyt alun perin Earth Policy Instituten kotisivulla.

Suomennos Mikko Silvennoinen

Seuraava kolumni julkaistaan 11. syyskuuta.