You are here

Kolumni: Lamaa ja muutosta odotellessa

Boris Kagarlitski
9.7.2008

Ulkoapäin tarkastellen Venäjän talous saattaa näyttää menestystarinalta. Tuotanto kasvaa, ja öljydollareiden virta on synnyttänyt uuden keskiluokan, jonka lisääntyvä kulutus vauhdittaa taloutta entisestään.

Samalla kun suuret venäläisyritykset ovat haluttomia investoimaan uuteen tuotantokapasiteettiin ja takovat mieluummin rahaa öljy-, kaasu-, alumiini- ja toisinaan teräsbisneksessä, monikansalliset länsifirmat pystyttävät Venäjälle tuotantolinjojaan. WTO-jäsenyyden puuttuminen usein lisää Venäjän houkuttelevuutta ulkomaisten sijoittajien silmissä.

Esimerkiksi autoteollisuus on melko suojeltua. Tarkoituksena on tukea kotimaista tuotantoa. Tuesta ei kuitenkaan ollut apua (vuosi vuodelta huonompilaatuisia) Ladoja valmistavalle VAZ-yhtiölle, sillä myös Ford, Toyota, General Motors, Hyundai ja monet muut ovat saaneet paikallisen tuottajan aseman ja nauttivat nyt samasta suojasta. Vastaavaa tapahtuu muillakin talouden sektoreilla, jotka ovat jossain määrin suojeltuja kansainväliseltä kilpailulta mutta avoimia suorille ulkomaisille sijoituksille.

Palvelusektori kukoistaa, kiinteistöjen kalliit hinnat kiihdyttävät rakentamista ja valtio on käynnistänyt lukuisia kansallisia hankkeita, jotka tähtäävät maatalouden, tieteen ja koulutuksen kehittämiseen.

Yksityiskohtaisemmin tarkasteltuna tilanne näyttää kuitenkin melko erilaiselta.

Ensinnäkään suuri osa öljyrahoista ei päädy reaalitalouteen. Hallitus pelkää julkisten investointien nostavan hintatasoa, ja koska hallitsevan uusliberaalin ideologian mukaan taloutta ei pidä vauhdittaa julkista kysyntää lisäämällä, öljytulot on pääsääntöisesti ohjattu vakuusrahastoon, joka sijoittaa ne Yhdysvaltain hallituksen joukkovelkakirjoihin. Samalla Venäjä rahoittaa Irakin sotaa, jota se muodollisesti vastustaa. Iso osa vakuusrahastosta on dollareina, joiden arvo laskee tasaisesti.

Tilanne ei ole paljon parempi yksityisellä puolella. Suuryhtiöiden investointikammolle on yksinkertainen selitys: ne toimivat raaka-ainesektorilla eivätkä tunne kotimaisten kulutusmarkkinoiden mahdollisuuksia. Niinpä on helpompi sijoittaa miljardipääomat suoraan globaaleille rahoitusmarkkinoille. Samaan aikaan kun infrastruktuuri romahtaa, palkat pysyvät alhaisina ja kokonaisia maakuntia kuihtuu, iso osa öljyrikkauksista virtaa ulkomaille.

Velkakriisikin näyttää yhä vakavammalta. Julkinen velka kansainvälisille rahoitusjärjestöille on pienentynyt huomattavasti, mutta yritysten velat ovat vastaavasti kasvaneet. Vuoden 2007 lopulla venäläispankit ajautuivat vakaviin maksuvalmiusongelmiin, joista ne selvisivät vasta myöhään keväällä. Valtion virkamiehet ajavat pankkien pelastamisesta eläkerahastovaroilla – tietenkään kysymättä rahastosäästäjien mielipidettä.

Kiinteistöala elää hintakuplassa, joka poksahtaa ennemmin tai myöhemmin. Moskovalaisasunnot ovat jo nyt maailman kalleimpien joukossa. Sekä keskustassa että sen ulkopuolella on paljon tyhjiä asuntoja, mikä osoittaa, että hinnat ovat kipuamassa liian koviksi parempituloisillekin. Asuntokuplan räjähtäessä monet raskaasti velkaantuneet pankit ja rakennusfirmat menettävät toimintaedellytyksensä.

Useat vakavasti velkaantuneista ovat niin sanottuja valtionyrityksiä. Käytännössä valtio on niissä yleensä vähemmistöosakkaana, eikä sillä ole todellista vaikutusvaltaa päätöksenteossa muuten kuin yritysten hallituksissa istuvien korkea-arvoisten virkamiesten välityksellä.

Pankeilta, etenkin ulkomaalaisilta, lainatessaan tällaiset yritykset mainostavat usein läheisiä kytköksiään valtioon. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että valtio rientäisi niiden kaikkien avuksi, mikäli matkaan tulee mutkia. Ja vaikka valtio haluaisikin pelastaa firmat, siltä tuskin löytyy riittäviä taloudellisia resursseja.

Ulkomaalaisten perustamat tuotantolaitokset tarvitsevat paljon koulutettua työvoimaa, mikä on luonut uudenlaisen tilanteen työmarkkinoille. Osaajista on pulaa, kysyntä ylittää selvästi tarjonnan. Toisaalta 2000-luvun alkuvuosien palkkakasvu pysähtyi vuoden 2006 loppupuolella, ja hintojen nousu on syönyt paljon aiemmista korotuksista.

Ruuan kallistumisen ohella kunnallispalveluiden yksityistäminen ja markkinaistaminen on lisännyt ihmisten menoja. Vaikeudet koskettavat jo joitakin länsimaisiin kulutustapoihin totuttelevan keskiluokan edustajia.

Ei olekaan yllätys, että uusi tilanne on kiristänyt työläisten ja työnantajien välejä.

Lakot ovat yleistyneet sen jälkeen, kun Fordin Leningradin alueen työntekijät järjestivät joukon onnistuneita työtaisteluita vuosina 2006 ja 2007. Muut autotehtaat seurasivat esimerkkiä. Pian lakot levisivät muille aloille panimoteollisuudesta postitoimistoihin. Lopulta ulkomaalaisista yrityksistä alkanut lakkoaalto pyyhkäisi mukaansa kotimaisessakin omistuksessa olevat yhtiöt levittäen luokkataistelun "virusta" joka puolelle.

Venäjän lainsäädäntö ei käytännössä tunnusta lakko-oikeutta, ja itsenäisiä ammattiyhdistyksiä vainotaan siitä huolimatta, että ne useimmiten ovat laillisia. (Lisäksi on neuvostoajalta periytyviä "virallisia" ammattiliittoja.) Sortaminen ja oikeuspäätökset eivät kuitenkaan ole onnistuneet hidastamaan uutta työväenliikettä. Päinvastoin se on omaksunut yhä aggressiivisempia toimintatapoja.

Maailmanlaajuinen taantuma saattaa johtaa kansantalouksien rajuihin muutoksiin. Venäjä on yksi niistä maista, joissa muutoksen todennäköisyys on suurin. Kukoistuksesta on lyhyt matka kriisiin. Toisaalta Venäjän ongelmien ratkaisemisen kannalta välttämättömät yhteiskunnalliset uudistukset saattavat tulla mahdollisiksi juuri perusteita järkyttävän kriisin ansiosta.


Boris Kagarlitski on moskovalaisen Institute of Globalisation and Social Movements -tutkimuslaitoksen johtaja.