You are here

Kolumni: Kenen ihmisoikeudet?

Robin Willoughby
18.3.2009

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen merkitystä virstanpylväänä hallitusten ja kansalaisten välisten velvollisuuksien ja oikeuksien vakiinnuttamisessa ylistettiin eri puolilla maailmaa julistuksen täyttäessä 60 vuotta joulukuussa 2008. Ja syystä.

Silti vastaus kysymykseen: “Onko julistus onnistunut tehtävässään?” näyttää selvältä, kun vilkaisee paria keskeistä tilastoa: vajaa kolme miljardia ihmistä elää köyhyydessä (alle 2,5 dollarilla päivässä) ja nälkää näkevien määrä on kasvanut lähes miljardiin. Vaikka vuonna 2008 saatiin ennätyssatoja, miltei joka kuudennelta ihmiseltä evätään perustavin kaikista oikeuksista – oikeus ruokaan.

Kuinka tähän päädyttiin?

Vastaus on yksinkertainen: maailman johtavat valtiot ovat kansainvälisellä tasolla asettaneet poliittiseen vapauteen sekä rauhaan ja turvallisuuteen liittyvät ihmisoikeudet etusijalle taloudellista oikeudenmukaisuutta koskevien oikeuksien kustannuksella.

Rauhan ja turvallisuuden alalla rikkaimmat maat ovat käyttäneet poliittista ja sotilaallista vaikutusvaltaansa pitkälle kehitetyn ihmisoikeusagendan ajamiseen ja korostaneet sellaisia teemoja kuin humanitaariset interventiot, demokratia ja poliittinen vapaus.

Suuntausta havainnollistavat YK:n sisälle perustetut uudet elimet, kuten rauhanrakennuskomissio ja terrorismin vastainen komitea, sekä interventionististen rauhanturvaoperaatioiden yleistyminen. Myös turvallisuusneuvoston alaisuuteen on luotu uusia ihmisoikeuselimiä, esimerkkinä Ruandan ja Jugoslavian ihmisoikeusloukkauksia tutkineet väliaikaiset tuomioistuimet.

Kansainvälisessä ihmisoikeuskeskusteluissa painotetaan terrorismin uhkaa, demokratian vaarantumista (esimerkiksi Zimbabwessa) tai ihmisoikeuksien puolustamista sotilaallisin keinoin (esimerkiksi Irakissa). Tämän rajoitetun näkökulman omaksuminen on johtanut siihen, että sotilaallisesta retoriikasta on tullut keskeinen osa ihmisoikeussanastoa.

Uudet toimijat ovat ottaneet tehtäväkseen ihmisoikeuksien ja humanitarianismin edistämisen. EU kehittää nopean toiminnan joukkoja ihmisoikeusperustaisen ulkopolitiikkansa osana, ja Natolla on omat “interventiojoukkonsa”, jotka voivat toimia “romahtaneissa valtioissa” tai alueilla, joita pidetään humanitaarisina hätätapauksina tai uhkina rauhalle ja turvallisuudelle.

Myös Maailmanpankki on laajentanut toimintaasa tälle sektorille ja lisännyt operaatioihinsa jälleenrakennus- ja interventioulottuvuuden, kuten nähtiin Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen vuonna 2006.

Demokratian, humanitarianismin sekä rauhan ja turvallisuuden painottaminen on johtanut erotteluun globaalille pohjoiselle tärkeiden ihmisoikeuksien ja maailman enemmistön kiivaimmin kaipaamien ihmisoikeuksien välille. Suurvaltojen priorisoidessa henkilökohtaisia ihmisoikeuksia ja (sotilaallista ja poliittista) turvallisuutta, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet ovat joutuneet pahasti sivuraiteelle.

Johtavat talousmahdit, Yhdysvallat ja EU etunenässä, ohjailevat talouspolitiikkaa ja sen toimeenpanoa Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kautta. Samalla ne pystyvät vakiinnuttamaan omiin geostrategisiin ja poliittisiin näkemyksiinsä sopivan käsityksen ihmisoikeuksista ja taloudellisesta kehityksestä.

Tämän käsityksen mukaan kaupan esteiden purku, pääoman kasvun vauhdittaminen ja yksityisen sektorin vahvistaminen koituu vääjäämättä myös köyhien eduksi ja turvaa heidän ihmisoikeutensa.

YK sitä vastoin on pitkälti sivussa taloudellisesta päätöksenteosta. Niiden YK-järjestöjen, joiden tehtäväksi on annettu taloudellisten oikeuksien turvaaminen, resursseja on supistettu ja äänet vaiennettu politiikkaohjelmia laadittaessa.

Esimerkiksi talous- ja sosiaalineuvosto Ecosocin – jonka vastuulla on edistää taloudellisia oikeuksia ja täystyöllisyyttä – ei ole ikinä sallittu kunnolla käyttää mandaattiaan. Johtavien talousmaiden painostuksen vuoksi suuri osa Ecosocin vallasta on siirretty pohjoisen suosimille kansainvälisille instuutioille Maailmanpankille ja IMF:lle.

YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctadilla on ollut samankaltainen kohtalo. 1990-luvulla vahvimmat YK-maat uhkasivat Yhdysvaltain johdolla leikata rahoitustaan Unctadille, mikäli se ei omaksuisi vallitsevaa ideologista ajattelutapaa taloudellisesta globaalisaatiosta. Järjestö, joka perustettiin vuonna 1969 tuomaan esiin kehitysmaiden ääni ja tarjoamaan neuvottelufoorumi rikkaiden ja köyhien valtioiden välille, tarjoaa nyt vain “teknistä apua” köyhemmille maille kaukana toiminnan keskiöstä.

Myös muita YK-järjestöjä, esimerkiksi kehitysohjelma UNDP:tä, uhataan parhaillaankin rahoituksen tai vaikutusvallan supistamisella.

Seuraus YK:n marginalisoinnista on monipuolisen ajattelun lähes täydellinen puuttuminen taloudellisten oikeuksien turvaamisesta käytävässä keskustelussa. Vapaisiin markkinoihin pohjaava kasvumalli ja usko siihen, että hyötyjä “tihkuu” köyhillekin riittämiin perustarpeiden tyydyttämiseksi, ovat vakiinnuttaneet asemansa aikana, jolloin köyhyys, epätasa-arvo ja nälkä maailmassa kasvavat – ja pitkälti juuri hallitsevan kasvumallin vuoksi.

Joidenkin mielestä ihmisoikeuksien tarkastelu näin kapean linssin läpi on jo johtanut siihen, että YK ja muut kehitysapujärjestöt toimivat eräänlaisina Troijan hevosina, jotka edistävät rikkaimpien valtioiden taloudellisia ja poliittisia etuja. Tämän perusteella ei ole yllätys, että epäluulo YK:n henkilökuntaa ja humanitaarisen työn tekijöitä kohtaan on lisääntynyt avun kohdemaissa.

Jotta näihin haasteisiin voitaisiin vastata, hallitusten olisi kohdeltava kaikkia ihmisoikeusjulistuksen oikeuksia ja velvollisuuksia saman arvoisina ja huomioitava myös taloudelliset oikeudet, kuten oikeus kohtuullisiin asuinoloihin, sosiaaliseen suojeluun, oikeudenmukaiseen palkkaan sekä ruokaan ja suojaan.

Kokonaisvaltainen lähestymistapa auttaisi puuttumaan myös muihin moniulotteisiin ihmisoikeusongelmiin, esimerkiksi rauhaan ja turvallisuuteen, terrorismiin ja sukupuolten välisiin suhteisiin.

Uusiutuneella YK:lla on keskeinen rooli perusihmisoikeuksien suojelijana. Tämä edellyttää, että se saa takaisin riippumattomuutensa talouspoliittisena päätöksentekofoorumina. YK pystyy täyttämään tehtävänsä keskeisenä globaalihallinnan moottorina vain, mikäli se voi toimia riippumattomasti ja sulattaa yhteen erilaisia taloudellista kehitystä koskevia näkemyksiä Maailmanpankin ja IMF:n ideologisista rajoitteista vapaana.

Kovasti kaivattu taloudellisen kehityksen suunnan uudelleenmäärittely parantaisi YK:n imagoa niiden maiden silmissä, jotka sen apua eniten tarvitsevat.

Globaalin pankkijärjestelmän yhteistuumin toteutettu pelastusoperaatio osoittaa, että valtiot pystyvät toimimaan nopeasti ja yhteistyössä keskenään, kun syy on riittävän hyvä. Taloudellisen globalisaation hyötyjen ulkopuolelle jäänyt “pohjimmainen miljardi” maailman ihmisistä odottaa nyt omaa pelastuspakettiaan. Sen kautta olisi mahdollista toteuttaa ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen laatijoiden alkuperäinen toive poliittisesta moniarvoisuudesta, rauhasta ja turvallisuudesta sekä aidosta taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Robin Willoughby toimii tutkijana Share the World's Resources -järjestössä. Teksti on alun perin julkaistu STWR:n kotisivulla.

Tekstin suomennos ja toimitus Henri Purje


Seuraava kolumni julkaistaan 30.3.2009