You are here

Kolumni: Afrikka voi saavuttaa kehitystavoitteet ja enemmänkin

Tajudeen Abdul-Raheem
19.3.2008

Pystyykö Afrikka saavuttamaan YK:n vuosituhattavoitteet vuoteen 2015 mennessä? Kysymys esitetään usein kehitystavoitteista puhuttaessa. Usein taustalla on tietty määrä kyynisyyttä: ajatus, että valtaosa Afrikasta ei pysy aikataulussa, alkaa olla jo yleisesti hyväksytty. Virallisissa raporteissakin todetaan, että nykytahdilla tavoitteista saatetaan olla perässä vielä vuonna 2050.

Valtaosa tällaisista selvityksistä kuvaa kokonaistilannetta. Niiden keskiarvoista on helppo päätellä Afrikan edistyksen olevan parhaillaankin hidasta. Samalla ne vahvistavat käsitystä maanosasta muiden avusta ja almuista riippuvaisena toivottomana tapauksena. Se, että useat valtiot ovat tasaisesti edenneet monen vuosituhattavoitteen suhteen, jää yleistysten varjoon.

Edistys on tylsää, eikä siitä saa kunnon otsikoita. Ja jos huonoja uutisia ei olisi, kuinka nykyajan lähetyssaarnaajat, kansainväliset ja paikalliset humanitääriset järjestöt, onnistuisivat varainhankinnassaan? Kuinka massiivinen "myötätuntoteollisuus" selviäisi ilman kuvia suurimahaisista lapsista, sairaista äideistä ja muista kärsivistä afrikkalaisista?

On myöhäistä kysyä, voiko Afrikka saavuttaa vuosituhattavoitteet vai ei. Vielä turhempaa on moittia tavoitteita riittämättömiksi. Näistä aiheista olisi pitänyt keskustella yli seitsemän vuotta sitten. Vuosituhatkampanja on ylittänyt puolivälinsä, ja tällaisten kysymysten pyörittelystä on suurinta haittaa niille, jotka vaativat omia hallituksiaan noudattamaan sitoumuksiaan. Vääriin kysymyksiin saa helposti vääriä vastauksia, jotka ohjaavat huomion pois oleellisesta.

Vuosituhattavoitteet ovat mitä ovat. Niiden saavuttaminen ei tee kenenkään oloa huonommaksi. Köyhyyden puolittaminen ei estä köyhyyden hävittämistä kokonaan.

Nyt pitäisikin miettiä, kuinka voimme poistaa edelleen olemassa olevia esteitä kehitystavoitteiden tieltä. Tämä edellyttää saavutetun edistyksen tarkastelua ja menneestä oppimista. Seuraavaksi on kysyttävä, mitä täytyy tehdä, jottei tavoitteista jäämiselle olisi mitään verukkeita.

Koulussa käyvien osuus on lisääntynyt selvästi miltei kaikissa Afrikan maissa. Miljoonat tytöt ja pojat ovat päässeet yleisen ja kaikille avoimen peruskoulujärjestelmän piiriin. Muutos on ollut nopea esimerkiksi Ghanassa, Ugandassa, Ruandassa, Nigeriassa ja Burkina Fasossa.

Maailman köyhimpänä maana aiemmin tunnetussa Malawissa lapsikuolleisuus on vähentynyt kolmessa vuodessa yli 30 prosenttia, toiseksi eniten maailmassa Costa Rican jälkeen. Malawi sai vielä muutama vuosi sitten YK:n ruoka-apua, mutta antaa sitä nyt itse köyhemmille naapureilleen, muun muassa Zimbabwelle.

Siinä missä Uganda oli pitkään ainoa hiv/aidsin leviämistä menestyksekkäästi hillinnyt maa, muutamat muutkin ovat nyt ryhtyneet aktiivisiin toimiin.

Yhä useampi afrikkalaislapsi elää yli viisivuotiaaksi, käy peruskoulun ja mahdollisesti kouluttautuu vielä pidemmälle. Koulutusbudjettien kasvaessa ja yleisen peruskoulutuksen vakiintuessa myös toisen asteen koulutukseen panostetaan entistä enemmän.

Toki ongelmiakin on. Koulutuksen laatua pitäisi parantaa, opiskeluiden keskeyttämistä vähentää ja niin edelleen. Määrällinen kehitys ei kuitenkaan sulje pois laadullista kehitystä. Olisi hullua ajatella, ettei koulunkäyntiastetta tule nostaa ennen kuin kaikki koulut ovat yhtä hyviä. Määrä ja laatu kulkevat käsi kädessä.

Afrikan maiden sisäisen tilanteen ohella myös laajempi toimintaympäristö on muuttunut. Ulkomaalaisten yhteistyökumppaneiden toimintaa arvioidaan aiempaa tiukemmin, ja heiltä odotetaan tekoja sanojensa tueksi.

Valtaosaa Afrikan veloista ei ole mitätöity. Ne maat, joiden velat on annettu anteeksi – muun muassa Ghana, Malawi, Mosambik, Ruanda, Uganda ja Sambia – ovat onnistuneet muuttamaan tästä saamansa hyödyt vuosituhattavoitemittareilla näkyväksi kehitykseksi. Myös Nigerian kaltaisten maiden, joiden velkoja ei ole mitätöity mutta jotka ovat onnistuneet neuvottelemaan vähennyksiä lainataakkaansa, tilanne on kohentunut. Moni maa on asettanut vuosituhatjulistusta kunnianhimoisempia sisäisiä kehitystavoitteita.

Sen sijaan, että pohtisimme, ovatko tavoitteet saavutettavissa vai eivät, huomio tulisikin kiinnittää siihen, miksi valtio A kehittyy ja valtio B ei. "Ei onnistu" -mantran hokeminen vapauttaa poliittiset päättäjät vastuusta, jonka he ovat vapaaehtoisesti ottaneet kantaakseen.

Seitsemän vuotta ei ole pitkä aika, mutta se on riittävän pitkä politiikan uudelleenarviointiin. Voimavarat olisi kohdistettava köyhien tarpeiden mukaan, niin että satsaukset nopeuttavat vuosituhattavoitteiden täyttymistä.

Afrikkalaisten on muistutettava johtajiaan heidän velvollisuuksistaan ja vaadittava lupausten pitämistä. Mikään ei estä menemästä vuosituhattavoitteita pidemmällekin, sikäli kun se on mahdollista.

Jos tavoitteita ei saavuteta, syy ei ole ainoastaan hallinnossa, vaan myös Afrikan maiden kansalaisten omassa välinpitämättömyydessä.

Tajudeen Abdul-Raheem on YK:n vuosituhatkampanjan apulaisjohtaja Afrikassa. Kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat hänen omiaan.

Teksti on alun perin ilmestynyt Pambazuka-uutissivustolla.