You are here

Kolumni: 1930-luvun ei tarvitse toistua

1930-luvun talouspolitiikan virheet ovat vaarassa toistua Euroopassa. Maailmantalouden menetetyn vuosikymmenen ongelmat olivat pitkälti itse aiheutettuja. Nykyisille kriisimaille tarjotaan samoja reseptejä.

*****

Euroopalla ja Yhdysvalloilla oli 1930-luvulla vakavia ongelmia. Heikosti säädellyillä rahoitusmarkkinoilla tapahtunut keinottelu paisutti 1920-luvulla rahoituskuplaa, jonka puhkeaminen sai vuosikymmenen alkamaan ankarissa lamatunnelmissa.

Valtiot velkaantuivat. Poliitikot olivat erimielisiä ratkaisumalleista. Vastakkain olivat julkisen kysynnän painottaminen ja siihen liittyvä finanssimarkkinoiden sääntely ja toisaalta budjettikuri.

Hallitsevaksi tulkinnaksi tuli budjettikuri. Valtiot alkoivat leikata menojaan ja pyrkiä näin tasapainoon. Ortodoksisen talousteorian mukaan tämä ei ollut ongelmallista, sillä niin sanotun Sayn lain mukaan tarjonta synnyttää aina oman kysyntänsä. Niinpä valtioiden kulutuskysynnällä ei nähty olennaista roolia. Valtionvelka tulkittiin valtioiden liiallisen rahankäytön eikä finanssimarkkinoiden synnyttämiseksi ongelmaksi.

Sayn laki ei käytännössä toiminut. Kaikki ansaitut rahat eivät pääty kulutukseen, ja talouden ongelmien taustalla voi siksi olla riittämätön kysyntä. Kun kansalaisilla ei ole ostovoimaa hankkia yritysten tuotteita ja palveluita, voi tuloksena olla syvenevä laman kierre, ellei valtio pidä kysyntää yllä.

Valtiontalouksien tasapainoon tähdännyt julkisen kulutuksen leikkaaminen esti kysynnän ylläpidon, mikä syvensi ja pidensi taantumaa. Maailmantalous toipui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

*****

Tällä hetkellä maailman valtiot ovat varsin samanlaisen poliittisen tilanteen edessä. Valtioilla on suhteellisen paljon velkaa – toki näkökulmasta riippuen. Yksityisen velan määrä on kokoluokkaa suurempi. Ongelmat ovat syntyneet ennen kaikkea finanssisektorilla, jossa erilaisten arvopaperijohdannaisten ja velkasitoumusten arvo on paisunut tähtitieteelliseksi. Tämä johtuu ennen kaikkea finanssisektorin sääntelyn purkamisesta.

Finanssisektorin sääntelyn purkamisen oletettiin johtavan vakauden lisääntymiseen riskien tehokkaamman jakautumisen myötä, mutta kokemus osoittaa täysin päinvastaista.

Tässä tilanteessa vallitsevien talousongelmien syistä on jälleen kaksi kilpailevaa tulkintaa. Ensimmäisen mukaan ongelmien taustalla on ylisuureksi paisunut ja epävakaa finanssitalous.

Yritysmaailman rahoitusvetoisuus saa lyhytaikaiset rahoitusehtojen heilahtelut näkymään työllisyydessä kohtuuttomasti. Valtiot kärsivät spekulatiivisista hyökkäyksistä sekä varjotaloudesta, jonka myötä veronkierto on hyväosaisille ja suuryrityksille äärimmäisen helppoa. Yhdysvaltojen finanssikriisin iskettyä vuonna 2008 tätä tulkintaa pidettiin oikeana johtavia talouslehtiä myöten.

Toisen tulkinnan mukaan ongelmien taustalla on valtioiden liiallinen kulutus, ja siksi julkisia sektoreja tulisi leikata. Näkemys on vahvistunut erityisesti Euroopassa nopeasti. Kuitenkin valtioiden velka on suhteellisen vähäistä yksityiseen velkaan verrattuna, joten se ei ole talousongelmien luultava pohjimmainen syy. Pikemmin julkinen sektori on joutunut poliittisen hyökkäyksen kohteeksi.

Tämä luonnollisesti sopii finanssialan toimijoille, olisihan finanssialan sääntely luonnollinen johtopäätös ensimmäisestä tulkinnasta.

*****

Julkisen kulutuksen leikkaaminen on paitsi syyllisten etsimistä väärästä paikasta, myös vaarallista talouden ja työllisyyden kannalta. 1930-luvun tapaan budjettikurin todennäköinen seuraus on pitkä lama ja korkea työttömyys, eritoten jos leikkaukset toteutetaan Euroopassa yhtä aikaa. Tällaisessa tilanteessa taloudellista kysyntää ei yksinkertaisesti ole riittävästi.

Tilanteen seurauksena myös yhteiskunnalliset levottomuudet ja ääri-ilmiöt ovat vaarassa lisääntyä, aivan kuten monet yhteiskunnalliset kommentaattorit toivat huolestuneena esiin 1930-luvulla.

Pitkittyvän talouslaman oloissa budjettileikkaukset kääntyvät itseään vastaan: kun kansantalouden koko pienenee, kasvaa julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta säästöistä huolimatta. Mikäli vallitsevasta ideologiasta pidetään kiinni ja tilanteeseen reagoidaan leikkaamalla lisää, laman noidankehä syvenee entisestään.

Vastaavasti velkarahalla synnytetty talouskasvu voi helpottaa valtioiden velkatilannetta, jos talous saadaan uusien investointien ja kysynnän kerrannaisvaikutuksilla kasvamaan velkataakkaa nopeammin.

Valtio voi ylläpitää kysyntää, mutta Euroopan unionin nykyisellä keinovalikoimalla se on vaikeaa. Valtioiden liikepankeilta lainaama raha tulee kalliiksi ja kallistuu entisestään epävarmuuden lisääntyessä.

Valtioiden tulisi saada suoraa rahoitusta tai halpaa lainaa keskuspankilta, pystyä devalvoimaan valuuttansa, tai kieltäytyä velkojen maksusta osittain. Jokainen näistä toimista on pankkien kannalta huono uutinen. Kansalaisten ja lopulta myös talouden näkökulmasta muut vaihtoehdot ovat huomattavasti huonompia. Tässä tilanteessa on ratkaisevaa, onnistutaanko Euroopassa tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole pankkisektorin mieleen.

*****

Pitkällä tähtäyksellä finanssipääoman ja velkasitoumusten määrää on hallitusti laskettava. Samalla olisi lisättävä finanssimarkkinoiden sääntelyä ja estettävä verokikkailua esimerkiksi sulkemalla veroparatiisit ja siirtymällä maakohtaiseen kirjanpitoon. Ratkaisut eivät ole helppoja, mutta välttämättömiä jotta 1930-luvun paluu saadaan estettyä.

YTT Teppo Eskelinen toimii yliopistolehtorina Itä-Suomen yliopistossa. YTM Matti Ylönen on useita talousaiheisia kirjoja julkaissut tietokirjailija.

Talouden paikat: