You are here

Kehitysmaiden velkakriisi – megaongelma odottaa ratkaisuaan

Kehitysmaiden velkaongelmaa on vaikea sivuuttaa, kun puhutaan maailmantalouden epäoikeudenmukaisuuksista. Kehitysmaiden hallitusten sekä kehitysmaiden ja eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen mukaan vuosikymmeniä jatkunut ylivelkaantuminen kymmenissä kehitysmaissa aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä ja nakertaa demokratian hauraita rakenteita. Velkakriisiin ajautunut Eurooppa voisi oppia paljon kehitysmaiden kokemuksista.

Kun Afrikan maiden ulkomaanvelka vuonna 1970 oli 39 miljardia dollaria, vuonna 2000 se oli jo 317 miljardia. Samassa ajassa näiden maiden vuosittaiset velanlyhennykset ja korot nousivat kahdeksankertaisiksi. Vuosituhannen vaihteessa kansainvälisten velkakampanjoiden vetoomuksen kehitysmaiden velkojen armahtamiseksi allekirjoitti maailmanlaajuisesti 24 miljoonaa ihmistä.

2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä käynnistettiin velkahelpotusohjelmia, joilla mitätöitiinn 110 miljardin edestä kaikista köyhimpien maiden velkoja. Kansainvälinen Jubilee-velkakampanja arvioi kuitenkin vuonna 2008, että köyhimmillä mailla on 400 miljardin dollarin edestä velkoja, joita ne eivät koskaan pysty maksamaan. Lisäksi aikoinaan epäilytttävin perustein diktaattoreille myönnettyjä velkoja on 500 miljardin dollarin edestä.

Onko tähän satojen miljardien dollarin ongelmaan olemassa ratkaisuja, ja miten ongelma oikein pääsi syntymään?

Velkakriisin taustalla on öljykriisi ja öljyn hinnan reilu nousu 1970-luvulla. Tällöin öljyntuottajamaiden tulot kohosivat huikeasti, ja näitä tuloja lainattiin edelleen halvalla korolla. Koska näille lainoille ei löytynyt ottajia teollisuusmaista, niitä ohjattiin kehitysmaihin, joissa "teknologialla talouskasvuun" -ajattelu oli voimissaan.

Monet lainoista olivat jälkikäteen katsoen käytännössä hyödyttömiä, mutta niiden seurauksena kehitysmaille jäi iso lainataakka. Erityisesti laskevat maataloustuotteiden hinnat heikensivät kehitysmaiden takaisinmaksukykyä – nousevat korot pakottivat lainaamaan lisää maksueristä selviytymiseksi. Itseään ruokkiva kierre oli valmis. Ensimmäinen maa, joka ei enää selvinnyt velkataakasta, oli Meksiko vuonna 1982. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kutsuttiin paikalla kriisiä hoitamaan.

Kun valtion velanmaksukyky romahtaa, myös sen itsemäärämisoikeus katoaa. Tämä on suuri ongelma demokratian kannalta. Kehitysmaiden velat onkin yksi kaikkein selkeimmistä välineistä, joiden kautta kansainväliset järjestöt ja teollisuusmaat ovat päässeet ohjaamaan taloutta monessa kehitysmaassa – usein tuhoisin seurauksin. Tiukat vyönkiristysohjelmat ovat syösseet monia kehitysmaita entistä syvempään lamaan. Tästä huolimatta samoja lääkkeitä tarjotaan nyt Euroopassa.

Velkojien poliittiset ja taloudelliset vaatimukset vievät vaikutusvaltaa pois kehitysmaiden kansalaisilta, vaikka velkojen taustalla on myös pohjoisten hallitusten ja rahoittajien vastuutonta lainaamista. Ulkoa on tuotu esimerkiksi ohjelmia, jotka vaativat talouden avaamista ja julkisten palveluiden yksityistämistä vastineeksi uusille lainapaketeille. Kun yritys ei pysty maksamaan velkojaan se julistaa konkurssin, ja velkojat jäävät nuolemaan näppejään. Kun taas valtio ei pysty maksamaan velkojaan, se on täysin muiden armoilla.

Talouden näkökulmasta velanmaksu vaikeuttaa ratkaisevasti kehitysmaiden kykyä rahoittaa vaikkapa peruspalveluitaan. Vaikka velat eivät olekaan kehitysmaiden ainoa talousongelma, on se eräs ratkaiseva palikka köyhyyden kierteessä. Riippuvuus ulkomaisesta avusta on ollut suurta.

Jokin ratkaisu olisi löydettävä, koska velat köyhdyttävät edelleen ja koska toistaiseksi tarjotut ratkaisut – kuten G8-kokouksessa vuonna 2006 sovitut vaatimattomat velkahelpotukset – eivät ole olleet riittäviä.

Attac ja muut kansalaisjärjestöt ovat ehdottaneet kansainvälistä velkasovittelutuomioistuinta, jossa sovittaisiin velkahelpotuksista. Ehdotus on noussut Euroopan velkakriisin myötä laajaan keskusteluun, mutta toteutustapa on avoinna. Järjestöt vaativat, että velkasovittelun tulisi olla kokonaisuudessaan julkinen: näin veronmaksajat näkisivät, keitä sijoittajia tuetaan ja keitä ei.

Monet kehitysmaiden velkaliikkeet taas ovat vaatineet köyhimpien maiden velkojen mitätöintiä, koska ne ovat kolonialismin jatke, eikä epäreilussa maailmantaloudessa syntyneistä veloista voi oikeasti syyttää kehitysmaita.

Velan mitätöintiä vastustavat väittävät, että jos velat ehdoitta mitätöitäisiin, valtiot voisivat uudelleen huoletta velkaantua ja luottaa siihen, että myös ensi kerralla armoa annetaan. Toisaalta maksukyvyttömyyden myöntäminen on jo sinänsä iso toimenpide, joka vaikuttaa maiden maineeseen ja johon ei sen vuoksi helpolla ryhdytä.

Monet IMF:n ja Maailmanpankin lainalliset ovat riippuvuuten kyllästyneinä maksaneet velkojaan pois viime vuosina. Nykyään esimerkiksi Kiina ja Intia antavat monelle Afrikan maalle avokätisesti lainaa korvaukseksi oikeudesta saada hyödyntää raaka-ainevarantoja. Onko velkaongelma uusiutumassa, vai onko kehitysmaiden lainat Kiinalta parempia ratkaisu kuin kansainväliseltä yhteisöltä?

Velkaongelma on parhaillaan saamassa uudet kasvot, mutta tästä huolimatta se odottaa akuutisti ratkaisuaan. Norja antoi ensimmäisenä lainanantajana omia vientiluottovelkojaan anteeksi ilman ehtoja vuonna 2006 ja on tukenut kunnianhimoista versiota kansainvälisestä velkasovittelusta. Seuraavatko muut maat perässä?

Otto Bruun


Päivitetty 1.4.2011 (Matti Ylönen)