You are here

Kaikki romahtaa: kymmenen vuotta Aasian talouskriisistä

Walden Bello
15.10.2007

Vuonna 1997 monen Aasian maan talous romuttui. Suurimpina syyllisinä kriiseihin on pidetty keinottelevia suurpääoman haltijoita, joskin myös kansainväliset rahoituslaitokset ovat saaneet osansa moitteista. Vuosikymmen myöhemmin globaali pääoma liikkuu kuitenkin yhtä vapaasti kuin ennenkin. Sääntelyn puuttuessa Itä-Aasian maat ovat liittyneet yhteen valuuttojensa suojelemiseksi ja keränneet valtavia rahamääriä pahan päivän varalle. Monet niistä ovat myös kääntäneet selkänsä IMF:lle ja sen ajamalle talouspolitiikalle.

Kymmenen vuotta vuoden 1997 Aasian taloudellisten mullistusten jälkeen läntisen Tyynenmeren alueen taloudet kasvavat, vaikkakaan eivät samaan tahtiin kuin ennen kriisiä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö romahdus olisi jättänyt pysyvää jälkeään alueelle. Selkeimpiä osoituksina tästä ovat kriisiä edeltänyttä aikaa suurempi köyhyys, eriarvoisuus ja yhteiskunnallinen epävakaus. Esimerkiksi Etelä-Korean tuskalliset työmarkkinauudistukset ovat aikaansaaneet hiljaisen epätoivon, joka on johtamassa yhteen kehittyneiden maiden korkeimmista itsemurhaluvuista.

Samaan aikaan kaikesta "uutta globaalin talouden arkkitehtuuria" koskevasta puheesta huolimatta valtavat pääomat sinkoilevat kybernopeudella ympäri maailmanlaajuisia taloudellisia verkkoja ilman merkittävämpää säätelyä. Antaa markkinoiden hoitaa -intoilijat vakuuttelevat, ettei ole aihetta huoleen ja ettei Argentiinan vuoden 2002 konkurssin jälkeen ole ollut yhtään merkittävää kriisiä.

Paremmin asioita tuntevat, kuten Bill Clintonin valtionvarainministerinä toiminut Wall Streetin sisäpiiriläinen Robert Rubin, ovat kuitenkin hyvin huolestuneita, vaikka sääntelyä vastustavatkin. Rubinin mukaan: "Tulevaisuuden talouskriisit ovat lähes varmasti väistämättömiä, ja ne voivat olla entistä vakavampia. Markkinat kasvavat, tieto liikkuu nopeammin, pääomavirrat ovat suurempia, kaupan ja pääomamarkkinoiden lähentyminen jatkuu... On myös syytä korostaa, että kukaan ei tiedä millä alueella – kiinteistömarkkinat, nousevat markkinat, tai mikä tahansa muu – seuraava kriisi sattuu." Brookings Institute -tutkimuslaitos vahvistaa tämän pelon: sen mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on koettu yli sata talouskriisiä.

Rahoituspääoman valta
Maailmanlaajuisissa rahatalouden verkoissa pyörivien spekulatiivisten pääomien määrät ovat käsittämättömiä. McKinsey Global Institute -taloustutkimuslaitos arvioi "keskeisen rahoituspääoman" arvoksi 140 tuhatta miljardia Yhdysvaltain dollaria vuonna 2005. Vaikka merkittävä osuus maailmanlaajuisista rahoituspääomista oli perinteisissä liikepankeissa, muissa rahamarkkinaoperaattoreissa, joista on tullut tärkeitä säästäjien ja sijoittajien välisiä toimijoita, oli kiinni 46 biljoonaa dollaria, vipurahastoissa 1,6 tuhatta miljardia dollaria ja yksityisten pääomasijoittajien hallussa noin 600 miljardia dollaria.

Jotkut analyytikot näkevät rahoituspääoman räjähdysmäisen kasvun olevan seuraus maailmantaloutta riivaavasta ylikapasiteetista. Tämä on johtanut investointien huomattavaan vähenemiseen suuressa osassa maailman talouksista – tosin esimerkiksi Kiina ja Yhdysvallat ovat merkittäviä poikkeuksia. Kasvupysähdyksen myötä pääomasijoittajilla on vähemmän motivaatiota sijoittaa uuteen tuotantokapasiteettiin, mutta enemmän yllykkeitä siirtää rahojaan spekulatiivisiin hankkeisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritetään puristaa lisä tuottoa jo luoduista pääomista. Financial Timesin kolumnistin Martin Wolfin siteeraamat McKinsey Instituten luvut havainnollistavat ilmiötä: maailmanlaajuisen rahoituspääoman suhde maailman vuosituotannon arvoon nousi 109 prosentista vuonna 1980 noin 316 prosenttiin vuonna 2005.

Spekulatiivinen toiminta voitontavoittelun muotona on ohittanut merkittävyydessä kaupankäynnin: päivittäinen valuuttakauppa yltää 1,9 biljoonaan dollariin vuotuisen tavaroiden ja palvelujen kaupan arvon ollessa 9,1 biljoonaa dollaria. Toisin sanoen päivittäinen spekulointi vastaa viidennestä maailmankaupan vuosivolyymista. Wolf, yksi globalisaation innokkaimmista kannattajista, tiivistää nykyajan valtasuhteet pääoman eri muotojen välillä kirjoittaessaan: "Uusi taloudellinen kapitalismi edustaa pääomakauppiaan voittokulkua pitkäjänteisestä tuottajasta."

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Yhdysvallat nimesivät kriisin syyksi Aasian maiden taloudellisten toimintojen läpinäkymättömyyden, juuri läpinäkymättömyydestä on tullut päivän sana maailmanlaajuisessa rahoitustoiminnassa. Spekulatiivisen rahan liikkeet ja muodonmuutokset ovat kukistaneet kansalliset ja monenkeskiset säätelyviranomaiset. Perinteisten luottojen ja obligaatioiden rinnalle rahoitusmarkkinoille ovat rynnistäneet uudet, salamyhkäiset rahoitusinstrumentit, kuten johdannaiset. Johdannaiset tarkoittavat johonkin pääomaan liittyvien riskien rahoittamista, ostamista tai myymistä ilman varsinaisella pääomalla tehtävää kauppaa. Nykyään mikä tahansa riski voidaan rahoittaa tai kaupata, päästökaupan tasosta tai laajakaistayhteyksien määrästä aina sääennusteisiin.

Monimutkaisempien instrumenttien kehittymisen kanssa rinnakkain on tapahtunut vipurahastojen ja pääomarahastojen nousu maailmanlaajuisen kasinon dynaamisimmiksi pelureiksi. Vipurahastot, joita on syytetty Aasian talouskriisin pahimmiksi konniksi, toimivat entistä vastuuttomammin. Vipurahastoja on jo yli 9 500. Ne hankkivat lyhyt- ja pitkäaikaisia positioita erilaisissa investoinneissa, tavoitteenaan riskien minimointi ja voittojen maksimointi. Pääomarahastot tavoittelevat yrityksistä kontrolliasemaa, joka mahdollistaisi uudelleenjärjestelyt ja voitolla myymisen.

Varantojen kerääminen puolustusstrategiana
Maailmanlaajuisen rahoitusbisneksen pyörremyrskyä hillitsevän taloudellisen säätelyn puuttuessa Aasian maat ovat ryhtyneet toimenpiteisiin puolustaakseen itseään sellaisilta globaaleilta spekulanteilta, jotka kaatoivat niiden taloudet vetämällä 100 miljardia dollaria paniikissa ulos alueelta muutaman kohtalokkaan viikon aikana heinä- ja elokuussa 1997. Kaakkois-Aasian valtioiden yhteistyöjärjestön Aseanin jäsenmaat ovat liittoutuneet Kiinan, Etelä-Korean ja Japanin kanssa muodostaakseen Asean plus kolme -nimellä kulkevan taloudellisen ryhmittymän, joka mahdollistaa jäsenmaiden valuuttavarantojen yhteiskäytön, mikäli jokin valuutta joutuu spekulanttien kohteeksi, kuten tapahtui vuonna 1997.

Vielä tärkeämpää on se, että nämä maat ovat keränneet valtaisat valuuttavarannot massiivilla kauppataseen ylijäämillä. Tähän ne ovat päässeet pitämällä valuuttansa aliarvostettuina. Vuosien 2001 ja 2005 välillä kahdeksan Itä-Aasian maata (Etelä-Korea, Filippiinit, Indonesia, Japani, Kiina, Malesia, Singapore ja Thaimaa) yli kaksinkertaisti varantonsa noin biljoonasta 2,3 biljoonaan dollariin. Kiinalla, joukon johtajalla, arvioidaan nyt olevan yli 900 miljardin dollarin varannot, Japanilla seuraavaksi suurimmat.

Tämä on johtanut erittäin ristiriitaiseen tilanteeseen. Kiinan tuotanto ja Yhdysvaltojen kulutus pitävät maailmantaloutta pinnalla aikana, jolloin taloudessa ilmenee voimakkaita taantumaan viittaavia suuntauksia Yhdysvaltain talouden kasvu edellyttää kuitenkin jatkuvaa lainaamista Kiinasta ja muista Itä-Aasian maista; näillä luotoilla rahoitetaan amerikkalaisen keskiluokan kulutus, josta suuri osa kohdistuu Itä-Aasiassa tuotettuihin tavaroihin. Samalla itäaasialaista pääomaa todella tarvitsevat maat esimerkiksi Afrikassa saavat hyvin pienen osan näistä varannoista, koska niitä ei pidetä luottokelpoisina.

Kansainvälisen valuuttarahaston syrjäyttäminen

Aasian maiden valtaisa varantojen kasvattaminen on suora seuraus niiden katkerista Kansainväliseen valuuttarahastoon IMF:ään liittyvistä kokemuksista. Hallitukset muistavat kriisin IMF:n antamien tyrmäysiskujen sarjana. Ensiksi IMF yhdessä Yhdysvaltojen valtionvarainministeriön kanssa pakotti valtiot vapauttamaan pääomamarkkinansa, mikä johti ulkomaisen pääoman vaivattomaan poistumiseen. Tämä puolestaan romahdutti kansalliset valuutat. Sitten IMF järjesti valtioille monen miljardin lainat, ei kansantalouksien tukemiseksi, vaan pelastaakseen ulkomaiset velkojat. Ja lopulta, kun maiden taloudet jo horjuivat, IMF käski niiden omaksua suhdannetta vahvistavan kustannusleikkauspolitiikan, joka syöksi ne syvään lamaan.

Useiden kriisiin ajautuneiden maiden hallituksen motoksi muodostui ”Ei koskaan enää”. Thaksinin hallitus Thaimaassa julisti ”taloudellisen itsenäisyyden” IMF:stä maksettuaan velkansa vuonna 2003 ja vannoi samalla, ettei koskaan palaisi rahastoon. Indonesia on sanonut maksavansa kaikki velkansa vuoteen 2008 mennessä. Filippiinit on pidättäytynyt ottamasta uusia lainoja rahastosta, kun taas Malesia uhmasi IMF:ää ryhtymällä säätelemään rahamarkkinoitaan kriisin ollessa pahimmillaan.

On ironista, että Kansainvälisestä valuuttarahastosta on tullut yksi vuoden 1997 romahduksen suurista uhreista. Tuo tuhannen huipputaloustieteilijän ylimielinen instituutio ei koskaan toipunut siitä laillisuuden ja uskottavuuden kriisistä, johon se ajautui vuonna 1997 ja joka syveni sen tähtioppilaan Argentiinan mentyä konkurssiin vuonna 2002. Vuonna 2006 Brasilia ja Argentiina noudattivat Thaimaan esimerkkiä ja maksoivat kaikki velkansa rahastolle saavuttaakseen taloudellisen itsenäisyyden. Tämän jälkeen Hugo Chávez vauhditti alamäkeä ilmoittamalla Venezuelan eroavan sekä IMF:stä että Maailmanpankista.

Suurimpien lainanottajien tosiasiallinen boikotti on aiheuttamassa IMF:lle budjettikriisin. Yli kahden vuosikymmenen ajan rahaston toimintaa on suurelta osin rahoitettu kehitysmaiden lainojen takaisinmaksulla, ei niinkään varakkaiden pohjoisten valtioiden tuella. Nyt kun suurimmat lainaajat eivät suostukaan ottamaan lisää velkaa, takaisinmaksuista muodostuva tulovirta on kuihtunut pieneksi noroksi. Rahaston arvion mukaan tämä kehitys johtaa siihen, että palkkioista ja koroista kertyvät maksut putoavat vuonna 2006 puoleen vuodesta 2005 (3,2 miljardista 1,2 miljardiin dollariin) ja uudelleen puoleen vuoteen 2009 mennessä (635 miljoonaa dollaria). Nämä vähennykset laittavat Oxfordin yliopiston IMF-asiantuntija Ngaire Woodsin sanoin ”organisaation budjetin valtavan tiukalle”.

Tämä tapahtumien ketju on jättänyt IMF:n lähes kokonaan vaille vaikutusvaltaa suurten kehitysmaiden suhteen. Järjestö onkin alkanut hapuillen etsiä itselleen uutta roolia. IMF:n uusien ohjelmien vastustus kehitysmaissa ei kuitenkaan ollut yksinään syynä sen valta-aseman purkautumiseen.

Bushin hallinto nakersi rahaston mahdollisuuksia löytää merkittävä rooli kansainvälisessä rahoituksessa käyttämällä veto-oikeuttaan rahaston konservatiivisen amerikkalaisen apulaisjohtajan Ann Kruegerin esittämää, IMF:n valvomaa "riippumatonta velkajärjestelymekanismia" (SDRM) vastaan. SDRM olisi mahdollistanut kehitysmaille lainanmaksun keskeytyksen siksi aikaa, kun ne neuvottelivat lainanantajien kanssa uusista ehdoista. Monet kehitysmaat pitivät esitetyn kaltaista SDRM:ää heikkona. Washingtonin käyttämä veto vain korosti sitä, ettei Bushin lähipiiri aikonut sietää pienintäkään amerikkalaisten rahoituslaitosten kansainväliseen toimintaan kohdistuvaa säätelyä.

Uusliberalismi hylätty: tapaus Thaimaa
Ei pelkästään IMF, vaan myös uusliberalismi, yhdeksänkymmenluvun hallitseva ideologia, meni nurin Aasian kriisin jälkimainingeissa. Malesia alkoi säädellä rahamarkkinoitaan ja tasapainotti taloutensa. Näin se pystyi muita kriisiin joutuneita maita paremmin kestämään vuosien 1998–2000 laman.

Dramaattisimmin uusliberalismista kuitenkin irtisanoutui Thaimaa. Thaksin Shinawatra tuli valtaan edeltävien, IMF:n uusliberaaleja ohjeita uskollisesti noudattaneiden hallitusten kolmen pysähtyneisyyden vuoden jälkeen. Hän käynnisti suhdannetta tasaavan, kysyntää lisäävän uuskeynesiläisen politiikan saadakseen talouden taas ylös. Maaseudun velat jäädytettiin, valtion kustantama yleinen terveydenhoito käynnistettiin ja jokaiselle kylälle myönnettiin miljoona bahtia käytettäväksi erityisprojekteihin. Vastoin uusliberaalien taloustieteilijöiden synkkiä ennustuksia nämä toimenpiteet auttoivat talouden maltilliselle kasvu-uralle, jota sittemmin on pitänyt yllä Kiinan tulikuuman talouden piristämä vientiteollisuus.

Vuoden 1997 talouskriisi, joka pudotti miljoona thaimaalaista köyhyysrajan alapuolelle muutamassa viikossa, käännytti thaimaalaiset uusliberaalia globalisaatiota vastaan. Samalla kun hallitus suuntasi huomionsa kotimaisen kysynnän kasvattamiseen käyttäen apuna toimeentulotukea kaupunkien ja maaseudun alemmille yhteiskuntaluokille, yleinen mielipide kääntyi vapaakauppaa vastaan. Tammikuun 8. päivänä vuonna 2006 useat tuhannet thaimaalaiset yrittivät Chiang Maissa tunkeutua rakennukseen, jossa neuvoteltiin Yhdysvaltojen ja Thaimaan välisestä vapaakauppasopimuksesta. Neuvottelut jäädytettiin. Se, että pääministeri Thaksin kannatti vapaakauppasopimusta, oli yksi niistä tekijöistä, jotka murensivat hänen asemaansa ja lopulta aiheuttivat hänen suistumisensa vallasta syyskuussa 2006.

Thaimaalaisten katkeroituessa globalisaatiolle maan suositun päämiehen, kuningas Bhumibolin, tukema talousoppi lisäsi suosiotaan. Tämä "riittävyyden taloustieteeksi" kutsuttu, sisäänpäin suuntautunut strategia korostaa ruohonjuuritason itsenäisyyttä ja kotimaisten taloudellisten verkostojen välisten voimakkaiden siteiden luomista. Kriitikoiden mielestä Thaksinin vallasta syössyt armeijan tukema hallitus hyödyntää kuninkaan suosiota ja vetoaa riittävyyden taloustieteeseen oikeuttaakseen oman asemansa. Oli tilanne mikä hyvänsä, globalisaatio on epäsuosittu sana Thaimaassa nykyään.

Uusliberalismin kynsissä: tapaus Korea
Siinä missä Thaimaa irtisanoutui uusliberalismista ja IMF:stä, Korea toimeenpani rahaston sille määräämät uusliberaalit uudistukset lähes viimeistä pilkkua myöten: työmarkkinat järjesteltiin radikaalisti uudelleen, kauppa ja investoinnit vapautettiin. Sosiologi Chang Kyung Supin mukaan "työvoiman vähentäminen oli keskeisin toimenpide, kun eteläkorealaisia yrityksiä pelastettiin. Senkin jälkeen, kun varsinaiset henkeäsalpaavat työvoiman leikkaukset oli tehty, useimmat yritykset jatkoivat organisatorisia ja teknologisia uudelleenjärjestelyjä minimoidakseen tarvittavan työvoiman määrän. Näin ne onnistuivat nousemaan globaalisti kilpailukykyisiksi viejiksi."

Koreasta, jota pidettiin aktiivisen kehitysvaltion klassisena tapauksena ja jota Yhdysvaltojen kaupallisen edustajan raportissa kerran luonnehdittiin amerikkalaisten yritysten kannalta ”maailman vaikeimmaksi paikaksi” tehdä bisnestä, on IMF:n johdolla tullut paljon vapaampi talous kuin Japani. Korean rahamarkkina- ja teollisuusyritysten yksityistäminen on tapahtunut hirmuisella nopeudella. Maan suuryritysten omistuksesta jo yli 40 prosenttia on ulkomaisissa käsissä. Samsungista ulkomaisen omistuksen osuus on 47 prosenttia, teräsyhtiö Poscosta yli 50 prosenttia, Hyundai Motorsista 42 prosenttia ja LG Electronicsista 35 prosenttia.

IMF on mainostanut Koreaa menestystarinana. Korealaiset kuitenkin vihaavat rahastoa viitaten niin sanotun menestyksen korkeaan yhteiskunnalliseen hintaan. Köyhyys on lisääntynyt rajusti, kolmesta prosentista 11,6 prosenttiin väestöstä vuosien 1996 ja 2006 välillä, ja eriarvoisuutta mittaava Gini-kerroin on hypännyt 0,27:stä 0,34:ään. Yhteiskunnallinen solidaarisuus katoaa maastamuuton, perheiden hylkäämisen ja avioerojen lisääntyessä hälyttävästi, samalla kun itsemurhaluvut hipovat taivasta. "Meillä on nyt iso onneton yhteiskunta, joka muistelee kriisiä edeltänyttä aikaa kulta-aikana", Chang Kyung Sup sanoo.

Kaikki romahtaa

Jälkeenpäin tarkasteltuna Aasian vuoden 1997 talouskriisi saattoi aiheuttaa IMF:n perikadon, mutta se merkitsi loppua myös Itä-Aasian kehitysvaltiolle, joka aggressiivisesti ja huolellisesti integroi kansallista taloutta maailmantalouteen niin, että se vahvistuisi eikä jäisi globaalien talousvoimien marginalisoimaksi.

Kriisin jälkeisistä erilaisista kehityspoluistaan huolimatta kaikki Itä-Aasian taloudet ovat peruuttamattomasti muuttuneet ja heikentyneet. Kriisi merkitsi loppua niiden asemalle kehityksen kärjessä ja esikuvina. 2000-luku, jonka piti olla niiden vuosisata, liukui pois. Mullistus siirsi soihdun Kiinan kannettavaksi. Nyt nämä pienemmät ja heikentyneet Itä- ja Etelä-Aasian taloudet ovat lisääntyvässä määrin riippuvaisia jättikokoisen naapurinsa kasvuvoimasta.

Walden Bello on sosiologian professori Filippiinien yliopistossa Dilimanissa sekä Focus on the Global South -tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Focus on the Global Southin kotisivuilla heinäkuussa 2007 (www.focusweb.org).

Suomennos Jukka Lindberg

Talouden paikat: