You are here

Julkisen sektorin rahoitus: mistä rahat hyvinvointiin?

Julkisella sektorilla tarkoitetaan käytännössä valtioita ja kuntia ja niiden alaisia laitoksia. Julkisia palveluita, esimerkiksi terveydenhuoltoa, ja julkisia rakenteita, kuten markkinainstituutioita, tieverkostoa ja poliisia, kutsutaan julkishyödykkeiksi. Eri maat tuottavat hyvin erilaisia julkishyödykkeitä, ja niiden oikeutus myös vaihtelee kulttuurin ja poliittisen katsantokannan mukaan.

Pohjoismaissa on perinteisesti koettu, että kaikki ihmiset ovat oikeutettuja nauttimaan monipuolisista julkishyödykkeistä riippumatta heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on luotettu enemmän yksityisiin yrityksiin ja markkinoihin, joiden on katsottu johtavan resurssien tehokkaampaan käyttöön. Taloustieteen vallitsevien oppien mukaan paras, eli tehokkain, tilanne saavutetaankin, kun markkinoiden annetaan toimia vapaasti ilman julkisen sektorin väliintuloa.

Käytännössä markkinoiden sääntely ei kuitenkaan ole aina pahasta. Näin on asian laita esimerkiksi vääristyneen kilpailun tilanteessa.

Yksi vääristymisen muoto on, että määrättyä tuotetta tarjoaa vain yksi yritys. Tällöin puhutaan monopolista. Monopoli kykenee manipuloimaan markkinoita omien etujensa mukaan. Useimmiten monopolin etu ei ole yhtä kuin tavallisen ihmisen etu. Kilpailulainsäädännöllä voidaan pitää huolta siitä, ettei monopoleja pääse syntymään. Markkinoihin puuttuminen siis johtaa hyötyjen tehokkaampaan jakautumiseen – toisin kuin uusklassinen talousteoria otaksuu.

Toinen syy markkinoiden sääntelyyn on tiedon epätasainen jakautuminen. Kaikilla markkinatoimijoilla ei ole yhtä paljon tietoa tuotteista. Toiset joutuvat maksamaan tiedon hankinnasta tai sitten he ovat vaarassa tehdä huonoja kauppoja. Myyjällä on aina enemmän tietoa tuotteesta kuin ostajalla. Tämä on helppo mieltää ajattelemalla vaikkapa käytettyjen autojen kauppaa. Rahoitustilanteessa tieto on sillä, jonka toimintaa rahoitetaan.

Kolmas ja tärkein syy on, että markkinaehtoinen hintojenmäärittyminen itsessään voi olla vääristynyttä. Kaikki kustannukset eivät välttämättä sisälly tuotteen hintaan. Mikäli esimerkiksi ympäristön kulutuksesta aiheutuneet kustannukset eivät näy loppuhinnassa, kyseessä on niin sanottu haitallinen ulkoisvaikutus – nämä kustannukset siirtyvät jonkun muun kuin tuotteen valmistajan tai ostajan maksettavaksi.

Lainsäädännön, esimerkiksi verotuksen, avulla on mahdollista pakottaa hinnat heijastamaan paremmin todellisia kustannuksia. Säätelykeinoin voidaan myös synnyttää hyödyllisiä ulkoisvaikutuksia. Yrityksiä voidaan esimerkiksi kannustaa käyttämään ympäristöystävällistä teknologiaa, jolloin ympäristön rasitus ja ympäristökustannukset vähenevät.

Julkisten palveluiden etuja

Englantilainen sosiaalipolitiikan tutkija Richard Titmuss on esittänyt kolme perustetta sille, miksi joitain asioita tulisi tuottaa julkisesti yksityisen sijaan: laatu, kattavuus ja hinta.

Monilla elämänalueilla julkinen järjestäminen johtaa usein parempaan laatuun kuin taloudellista voittoa tavoitteleva yksityinen toiminta. Esimerkiksi verenluovutuksessa julkisella kontrollilla voidaan taata laatuvaatimusten toteutuminen, kun taas yksityinen verikauppa saattaa tinkiä kontrollista. Tällä voi olla hyvinkin vaarallisia seurauksia. Puhtaan taloudellisesti järkeillen yksityissairaaloidenkin olisi kannattavampaa hoitaa potilaita vain vajavaisesti, koska terveet eivät tule sairaalaan asiakkaiksi.

Myös hoidon kattavuus on usein parempi julkisissa laitoksissa. Yksityisen hoitolaitoksen voi olla kannattavaa pitää vähemmän vuodepaikkoja kuin olisi tarpeen. Julkisen sairaalan vuodepaikkaluku puolestaan on ainakin periaatteessa mahdollista määritellä potilasmäärän mukaan liiketoiminnallisista intresseistä riippumatta. Tämän vuoksi hoitopalveluiden tuottaminen julkisesti on monien mielestä tehokkaampaa sosiaalipolitiikkaa kuin yksityisyrityksiin perustuva malli.

Kolmas perustelu on hinta. Kaikilla ei ole varaa käyttää yksityisiä palveluita. Ilmaiset tai edulliset julkispalvelut vähentävät yhteiskunnan eriarvoisuutta.

Maksut ja verot

Julkisen sektorin toimintaa voidaan rahoittaa joko maksuilla tai veroilla. Palvelusta voidaan periä maksu, jonka tulot korvamerkitään käytettäväksi kyseisen palvelun tuottamiseen. Tutuin esimerkki Suomessa on tv-lupa, jolla rahoitetaan Yleisradion toimintaa. Toinen esimerkki ovat työeläkemaksut, joilla kukin työntekijä kartuttaa vanhuudenajan eläketurvaansa.

Maksujen hyvät puolet ovat vapaamatkustajien puuttuminen ja läpinäkyvyys: Ellei henkilö maksa maksua, ei hän ole oikeutettu myöskään kyseiseen palveluun. Läpinäkyvyys tarkoittaa sitä, että ihmiset näkevät, paljonko mikäkin toimi maksaa.

Palvelumaksun miinus on puutteellinen kattavuus. Ihmisillä voi olla palveluntarvetta, vaikka he eivät olisikaan maksukykyisiä. Heikoin lenkki palvelumaksuissa on kuitenkin se, että mikäli toimintaa rahoitetaan vain maksuilla, ei ennalta arvaamattomien ongelmien ratkaisuun tai yhteisen tahdon toteuttamiseen jää rahaa. Tämän takia nykyaikaiset valtiot rahoittavat toimintaansa suurimmaksi osaksi verovaroin.

Verotus tarkoittaa sitä, että erilaisista taloudellisista toimista kerätään määrätty osuus julkiseen käyttöön. Veroja on satoja erilaisia. Pääasiallisesti ne ovat kulutus- ja käyttöveroja, tuloveroja ja omaisuusveroja. Koska verotulojen käyttökohdetta ei ole korvamerkitty, voidaan niitä käyttää esimerkiksi uusien lakien tai yhteisten uusien vaatimusten toteuttamiseen tai yllättävien menojen, esimerkiksi luonnonkatastrofin aiheuttamien menetysten, korvaamiseen.

Nykyiset valtiot ovat ennen kaikkea verotusvaltioita. Vain verorahoitteisuus mahdollistaa demokratian toteuttamisen, koska kaikki päämäärät ovat rahoitettavissa ja siten aidosti mahdollisia, toisin kuin maksuperusteisessa tai yksityiseen rahoitukseen nojaavassa yhteiskunnassa. Verotusta voidaan kuitenkin toteuttaa monella eri tavalla.

Verotustapojen oikeudenmukaisuus perustuu neljään hyvin erilaiseen tekijään.

Ensinnäkin tarvittavien verotulojen määrä riippuu julkisen sektorin rahantarpeesta. Viime kädessä koko verotuksen oikeudenmukaisuus on kiinni siitä, mitä asioita halutaan yhteisesti toteuttaa ja miten paljon tästä hyvästä ollaan valmiita maksamaan veroja.

Sillä, mistä taloudellisista toimista veroja peritään, on myös merkitystä, sillä ihmiset reagoivat veroasteiden ja -käytäntöjen vaihteluihin. Jos esimerkiksi työtuloille asetettaisiin lähes sadan prosentin vero, harva kävisi töissä. Toisaalta mikäli bensiinin kulutusta ei verotettaisi, ympäristön saastuminen lisääntyisi rajusti. Tästä aiheutuisi valtavia kustannuksia koko yhteiskunnalle. Pääomatulojen verottaminen keveämmin kuin ansiotulojen puolestaan houkuttelee siirtymään palkkatyöstä sijoitustoimintaan.

Matalammalla verotuksella voidaan kannustaa ihmisiä tekemään oikeudenmukaiseksi koettuja asioita ja korkeammalla verotuksella hillitä haittoja.

Kolmanneksi on mahdollista ajatella, että verotus on oikeudenmukaista, kun julkisesta tarpeesta on päästy sopuun, verotulot kattavat menot ja verotus kannustaa yhteisöllisesti hyväksyttyyn toimintaan. Tällöin ei kuitenkaan huomioida sitä, kuka verot viime kädessä maksaa. Esimerkiksi Suomessa varakkaimmat ovat viime vuosina maksaneet entistä vähemmän veroja samalla, kun keskituloisten ja köyhien verotus ei ole laskenut. Tämä sotii monen oikeuskäsitystä vastaan.

Kulutusverotukseen ja tulojen tasaverotukseen siirtyminen onkin monissa maissa johtanut siihen, että köyhät maksavat suhteellisesti enemmän veroja kuin rikkaat. Hyvä esimerkki on naapurimaamme Viro. Tällaista tilannetta ei voi pitää oikeudenmukaisena, mikäli ajatellaan, että kunkin tulisi maksaa veroja maksukykynsä mukaan. Pohjoismaissa, joissa verotuksella on perinteisesti pyritty tasaamaan varallisuus- ja tuloeroja, enemmistö ihmisistä hyväksynee edelleen tämän ajatuksen päinvastaisista trendeistä huolimatta.

Neljäs ja viimeinen oikeudenmukaisuustekijä liittyy siihen, kuinka verotus järjestetään suhteessa muihin verottajiin. Jos valtio A esimerkiksi sallii valtion B kansalaisen siirtää varansa verovapaasti valtioon A ilman, että kyseinen henkilö itse poistuu kotimaastaan, ollaan tilanteessa, jossa henkilö voi nauttia kotimaansa verotuloilla kustannetuista eduista maksamatta niistä itse mitään. Epäoikeudenmukaisen tilanteesta tekee ennen kaikkea palvelua tarjonnut valtio A, joka mahdollistaa tämän kaltaisen vapaamatkustajuuden muissa maissa.

Toisaalta nykyään puhutaan paljon myös valtioiden välisestä verokilpailusta. Tämän näkemyksen mukaan verottajan ei tulisi kerätä keneltäkään kohtuuttomasti veroja, jottei syntyisi kiusausta siirtää varoja toiseen maahan. Julkishyödykkeiden rahoituksen näkökulmasta verokilpailun aiheuttama verotulojen lasku on mittava ongelma.

Ville-Pekka Sorsa

Talouden paikat: