You are here

Hyvinvointivaltion haasteet: kohti globaalia sosiaalipolitiikkaa

Hyvinvointivaltio näkyy nykyään usein julkisuudessa sen ongelmien kautta. Terveydenhuolto, koulutus ja muut peruspalvelut kärsivät puutteellisesta rahoituksesta. Samaan aikaan palvelujen tarve kasvaa, esimerkiksi koska väestö ikääntyy ja sosiaaliset ongelmat periytyvät.

Lääkäreitä on Suomessa lääkäriliiton tilastojen mukaan vuonna 2012 enemmän kuin koskaan aiemmin samalla, kun monet kokevat terveydenhuollon olevan retuperällä. 

Suomeen on syntynyt monen portaan terveydenhuoltojärjestelmä. Vakituisissa työsuhteissa työskentelevät ovat usein työnantajan järjestämän yksityisen työterveyshuollon piirissä. Myös erilaisten sairasvakuutusten ottaminen on yleistynyt, ja myös lapset hoidetaan yhä useammassa hyvin toimeentulevassa perheessä yksityisillä lääkäriasemilla.

Seurauksena on pahimmassa tapauksessa julkisen terveydenhuollon syöksykierre. Lääkärit hakeutuvat yksityiselle sektorille esimerkiksi paremman palkan, työehtojen ja helpommaksi koetun asiakaskunnan vuoksi.

Työterveyspalvelujen ja yksityisten lääkäreiden käyttäjistä suhteellisesti suurempi osuus on koulutettua keskiluokkaa, joka huolehtii muutenkin omasta terveydestään keskimääräistä paremmin. Tällöin suhteellisesti vaikeampien potilaiden osuus julkisella sektorilla kasvaa.

Samaan aikaan terveydenhuollon eriytyminen vieraannuttaa paremmin toimeentulevaa väestöä julkisen terveydenhuollon arkipäivästä. Säästöjen hyväksyminen on helpompaa, kun niiden kohteet ovat kaukana. Kaikista huonoimmassa asemassa ovat paperittomat siirtolaiset, jotka eivät ole käytännössä lainkaan julkisen terveydenhuollon piirissä.

Aidosti yksityisessä terveydenhuollossa asiakas maksaa hoidon kaikki kustannukset. Tällaista mallia ei Suomessa käytännössä ole, sillä myös yksityisen puolen hoidoista saa valtion Kela-korvauksia. Aidosti julkiset palvelut ovat puolestaan käyttäjille ilmaisia.

Julkiset palvelut tulevat tutkimusten mukaan usein yksityisiä huomattavasti halvemmiksi. Yksityisiin vakuutuksiin luottavassa Yhdysvalloissa terveydenhuolto nieli vuonna 2004 noin 15,9 prosenttia bruttokansantuotteesta (lähde pdf-tiedostona), kun Suomessa vastaava luku oli samana vuonna 9,4 prosenttia.

Tämä on huomattu myös kehitysyhteistyössä, jossa keskitytään yhä useammin yksittäisten kehitysyhteistyöprojektien sijaan julkisen terveydenhuollon, koulutuksen ja eläkejärjestelmien luomiseen.

Ajatus kehitysmaiden julkisista palveluista voi ensi kuulemalta vaikuttaa oudolta. Miten maailman köyhimmillä valtiolla voisi olla varaa rakentaa kaikille kansalaisille suunnattuja julkisia palveluita? Eikö olisi parempaa antaa kohdennettua köyhäinapua niille, jotka sitä eniten tarvitsevat? Todellisuudessa julkinen perusterveydenhoito tai eläkkeet eivät välttämättä maksa paljon. Kohdennetun köyhäinavun vaatima valvonta ja paperityö voi puolestaan tulla yllättävän kalliiksi – ja tehottomaksi.

Esimerkiki Intiassa on kokeiltu vuodesta 2005 lähtien ohjelmaa, joka pyrkii maaseudun köyhyyden vähentämiseen takaamalla työtä työttömille aikuisille vähintään 100 päiväksi. Ohjelman kustannus valtiolle on vain 2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Brasilian aliravitsemuksen vastainen Fome Zero -ohjelma on myös ollut suuri menestys. Ohjelman kustannus on jäänyt vain 0,2 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Hyvinvointivaltiota ja sosiaalipolitiikkaa tarvitaan myös epävarmuutta luovan maailmantalouden haittojen torjumiseksi. Kun töitä tehdään yhä useammin lyhyissä pätkissä, tarvitaan tapoja vähentää työelämän epävarmuutta. Julkisen koulujärjestelmän takaama korkea koulutustaso on myös ensiarvoisen tärkeä nykyajan maailmantaloudessa.

Toisaalta on syytä pitää mielessä, että hyvinvointivaltion laajuudessa on kyse perustavanlaatuisesta poliittisesta ja eettisestä valinnasta. Hyvinvointivaltioa tukemalla tukee yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman moni ihminen on nostettu köyhyydestä ja epävarmuudesta. Kaikissa maissa tätä ei nähdä tärkeänä tavoiteena, ja sen sijaan painotetaan jotain muita arvoja.

Myös Suomi on saanut vielä maailmansotien jälkeen YK:n kehitysapua. Nykymittareilla Suomi oli tuolloin kehitysmaa. Yksi osasyy maan nopeaan nousuun toisen maailmansodan jälkeen oli hyvinvointivaltion luominen. Sen avulla luokkaerot saatiin pienenemään ja köyhyys poistettua vain muutaman vuosikymmenen aikana.

Matti Ylönen

Päivitetty 21.9.2012