You are here

Historian opetus kehittyville maille: tärkeintä on vapaus valita

Ha-Joon Chang
26.10.2007

Rikkaat valtiot ja kansainväliset rahoituslaitokset vaativat kehitysmaita avaamaan taloutensa maailmankaupalle. Heidän mukaansa tämä on paras tapa kehittyä. Historia osoittaa, että miltei kaikki teollisuusmaat ovat kuitenkin vastaavassa kehitysvaiheessa toimineet itse päinvastoin: tuontia on rajoitettu ja omaa teollisuutta tuettu. Kaupan rajoitteet on poistettu vasta, kun kotimainen teollisuus on ollut riittävän edistynyttä pärjäämään globaaleilla markkinoilla.  

Kaksi viimeistä vuosikymmentä eivät ole olleet hyvää aikaa kehitysmaille. Henkeä kohti mitattuna niiden keskimääräisten vuositulojen kasvuvauhti on puolittunut kolmesta prosentista vuosina 1960−80 puoleentoista vuosina 1980−2000. Latinalaisen Amerikan talous on käytännössä lakannut kasvamasta, ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja suurimmassa osassa entisistä kommunistisista maista reaalitulot ovat laskeneet.

Taloudellinen epävakaisuus on lisääntynyt merkittävästi, kuten kymmenet viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneet taloudelliset kriisit osoittavat. Tuloerot ovat olleet kasvussa useissa kehittyvissä maissa, ja köyhyyskin on monin paikoin pikemmin lisääntynyt kuin vähentynyt.

Useimmat niistä, jotka globaalia taloutta nykypäivänä hallitsevat – siis kehittyneiden maiden päättäjät, kansainväliset yritysjohtajat ja kansainväliset talousorganisaatiot (IMF, Maailmanpankki ja WTO) – näkevät ongelman ratkaisun yksinkertaisena: kehitysmaat tarvitsevat samoja "hyviä" talouden käytäntöjä ja instituutioita, joita kehittyneet maat itse sovelsivat kehittyäkseen. Tällaisia ovat heidän mukaansa esimerkiksi kaupan ja sijoitusten vapauttaminen sekä vahvat patenttilait. Näiden päättäjien usko omiin suosituksiinsa on niin ehdotonta, että heidän mielestään ne tulisi panna toimeen hinnalla millä hyvänsä. Usein he ajavat näkemyksiään läpi vahvan kahden- ja monenvälisen painostuksen avulla.

Kuten hyvin tiedetään, näiden käytäntöjen sopivuudesta kehittyville maille on käyty kiivaita väittelyitä. Omituista on, että edes ne, jotka ovat epäilleet niiden soveliaisuutta, harvoin kyseenalaistavat sitä, että teollisuusmaiden rikastuminen saatiin aikaan samalla reseptillä. Historiallinen tosiasia kuitenkin on, että rikkaiden maiden kehitys ei perustunut niihin käytäntöihin ja instituutioihin, joiden käyttöönottoon ne nyt kehitysmaita kannustavat – ja usein myös pakottavat.

Tullit ja tuet
Melkein kaikki nykyiset rikkaat valtiot suojelivat talouttaan tullisuojin ja tukiaisin kehityksensä varhaisemmissa vaiheissa. Britannia ja Yhdysvallat, maat, joiden oletetaan saavuttaneen maailmantalouden huipun vapaan markkinatalouden ja vapaan kaupan politiikalla, olivat itse asiassa kaikkein aggressiivisimpia suojatullien ja tukiaisten käyttäjiä.

Toisin kuin yleensä luullaan, Britannian talouspolitiikka palveli vahvasti kotimaisen teollisuuden etuja. Osin sitä voidaan pitää jopa protektionismin pioneerina. Vaikkakaan tällaista politiikkaa ei harjoitettu laajasti, se kuitenkin juontuu jo Edvard III:n ja Henrik VII:n aikaan 1300–1500-luvuille. Tuolloin se liittyi villan tuotantoon, joka oli ajan johtava teollisuudenala. Englanti vei raakavillaa Alankomaihin. Henrik VII yritti muuttaa tätä esimerkiksi suojelemalla villakankaiden valmistajia, verottamalla raakavillan vientiä ja kaappaamalla ammattitaitoista työvoimaa Alankomaista.

Erityisen sääntelevää kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa Britannia harjoitti vuoden 1721 kauppapolitiikan reformin ja vuoden 1860 välillä ennen siirtymistään vapaakauppaan. Keinot olivat hyvin samankaltaisia kuin ne, joita esimerkiksi Japani ja Korea myöhemmin sovelsivat. Tuohon aikaan Britannia suojeli teollisuuttaan paljon voimakkaammin kuin Ranska, jonka talouspolitiikkaa pidetään Britannian vapaan kaupan ja vapaan markkinatalouden järjestelmän vastakohtana. Ranskan keskimääräiset tullimaksut olivat huomattavasti matalampia kuin Britannian koko 1800-luvun ensimmäisen puoliskon ajan.

Myös Saksan, jota usein pidetään interventionistisena valtiona, tariffit olivat paljon matalammat kuin Britannian. Saksan osavaltiot tosin käyttivät usein muita talouden ohjaamisen keinoja. 1800-luvun puolivälissä Saksan johtava taloustieteilijä Friedrich List totesi, että Britannian vapaakaupasta saarnaaminen vähemmän kehittyneille maille, kuten Saksalle ja Yhdysvalloille, oli kuin joku yrittäisi "potkaista kumoon tikkaita", joiden avulla oli juuri itse kiivennyt huipulle.

Nykyisin vapaan kaupan esitaistelijana pidetty Yhdysvallat oli vielä protektionistisempi kuin Britannia lähes koko historiansa ajan aina toiseen maailmansotaan saakka. Itse asiassa Yhdysvaltain talous oli maan sisällissodan ja toisen maailmansodan välillä maailman suojelluin.

Tässä kontekstissa on tärkeää muistaa, että tariffikysymys oli ainakin yhtä suuri, ellei jopa suurempi, kiistakapula Yhdysvaltain sisällissodassa kuin orjuus. Etelävaltioilla oli oikeastaan enemmän pelättävää tariffi- kuin orjuusrintamalla. Abraham Lincoln oli tunnettu protektionismin kannattaja. Hän oli hankkinut poliittista kokemusta karismaattisen poliitikon Henry Clayn opissa "Amerikkalaista mallia" kannattavassa Whig-puolueessa. Malli perustui infrastruktuurin kehittämiseen ja protektionismiin. Toisaalta Lincoln ajatteli, että mustaihoiset olivat rodullisesti alempiarvoisia ja että orjien vapautus oli idealistinen ehdotus, jota ei käytännössä voitaisi välittömästi toteuttaa. Hänen onkin sanottu vapauttaneen orjat vuonna 1862 enemmän sodan voittamiseen tähdänneistä strategisista syistä kuin moraalisen vakaumuksensa vuoksi.

Yhdysvallat oli myös protektionismin älyllinen kotimaa koko 1800-luvun ajan. Vähemmän kehittyneiden talouksien nousevan teollisuuden suojelun oikeuttavaa protektionistista ajattelua kehittelivät ensimmäisinä järjestelmällisesti Yhdysvaltain ensimmäinen valtionvarainministeri Alexander Hamilton ja taloustieteilijä Daniel Raymond. Kehittyvien talouksien suojelu -idean isänä tunnettu Friedrich List aloitti vapaakaupan puolustajana (hän oli saksalaisen vapaakaupan tulliliiton Zollvereinin kiihkeä kannattaja) ja oppi hamiltonilaisen ajattelutavan vasta ollessaan Yhdysvalloissa maanpaossa 1820-luvulla.

Suojellessaan teollisuuttaan voimakkaasti amerikkalaiset toimivat vastoin Adam Smithin ja Jean Babtiste Sayn kaltaisten taloustieteilijöiden neuvoja, joiden mukaan maiden tulevaisuus oli maataloudessa. Amerikkalaiset tiesivät kuitenkin tarkalleen, mikä oli homman nimi. He tiesivät, että Britannia oli päässyt huipulle suojelemalla ja tukemalla omaa talouttaan ja että heidän olisi toimittava samoin, mikäli halusivat kehittyä. Yhdysvaltain sisällissodan sankari ja maan ensimmäinen presidentti (1868–1876) Ulysses Grant arvostelikin Britanniaa tylysti vapaakaupasta saarnaamisesta Yhdysvalloille: "200 vuoden päästä, kun Amerikka on saanut [talouden] suojelusta irti kaiken mahdollisen, sekin voi siirtyä vapaakauppaan."

Kun USA toisen maailmansodan jälkeen oli huipulla, se alkoikin potkia tikkaita kumoon pakottamalla vähemmän kehittyneitä valtioita vapaakauppaan.

Yhdysvallat ja Britannia ovat ehkä ääriesimerkkejä, mutta melkein kaikki muutkin nykyiset kehittyneet maat edistivät talouttaan tullein, tuin ja muin keinoin kehityksensä varhaisemmissa vaiheissa. Saksan, Japanin ja Korean tapaukset ovat tästä tunnettuja esimerkkejä. Mutta myös esimerkiksi Ruotsi, jota monet taloustieteilijät ovat myöhemmin pitäneet esimerkkinä "pienestä ja avoimesta taloudesta", käytti strategisesti tulleja, tukia, kartelleja ja valtionapuja tutkimus- ja kehitystoiminnalle kehittääkseen tärkeimpiä teollisuudenalojaan, erityisesti tekstiili- ja terästeollisuutta sekä konetekniikkaa.

Toki on olemassa poikkeuksiakin. Esimerkiksi Alankomaat ja Sveitsi ovat pitäneet kiinni vapaakaupasta 1700-luvun lopulta lähtien. Ne olivat kuitenkin jo silloin teknologisen kehityksen eturintamassa, eivätkä siis tarvinneet suojelua.

On myös hyvä pitää mielessä, että Alankomaat oli käyttänyt hyödykseen koko joukkoa interventionistisia keinoja 1600-luvulle saakka pönkittääkseen merellistä ja kaupallista ylivaltaansa. Sveitsissä puolestaan ei ollut patenttilakia ennen vuotta 1907, mikä on täysin nykyistä puhdasoppista tekijän- ja teollisoikeuksien painottamista vastaan. Mikä vielä kiinnostavampaa, Alankomaat lakkautti vuonna 1817 säädetyn patenttilakinsa vuonna 1869 sillä perusteella, että patentit olivat poliittisesti rakennettuja monopoleja, jotka eivät sopineet vapaakaupan periaatteisiin – ajatus, joka näyttää pakenevan suurimmalta osalta tämän päivän vapaakaupan puolesta puhuvilta ekonomisteilta. Maahan ei säädetty uutta patenttilakia ennen vuotta 1912.

Institutionaalisen kehityksen pitkä ja kivinen tie
Tarina on hyvin samanlainen institutionaalisen kehityksen kohdalla. Vastoin vallalla olevaa käsitystä suurin osa taloudellisen kehityksen perusedellytyksinä pidetyistä instituutiosta kehittyi rikkaissa maissa vasta merkittävän taloudellisen edistyksen jälkeen.

Esittelen seuraavaksi kuusi instituutiota, joiden laajasti uskotaan olevan kehityksen ennakkoehtoja: demokratia, toimiva virkamieslaitos, immateriaalioikeudet, moderni yhtiöhallinto, rahoituslaitokset (mukaan lukien julkiset rahoituslaitokset) sekä hyvinvointi- ja työinstituutiot.

Vaikka demokratian ja taloudellisen kehityksen välisestä suhteesta voi olla monta mieltä, on kiistämätön tosiasia, että nykyiset kehittyneet maat eivät kehittyessään olleet demokratioita. Pelkästään miesten yleinen äänioikeus oli harvinaisuus 1920-luvulle saakka. Kaikkien kehittyneiden maiden voidaan sanoa tulleen demokraattisiksi vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Espanja ja Portugali olivat diktatuureja 1970-luvulle asti, kaikki etniset vähemmistöt saivat äänioikeuden Australiassa vuonna 1962 ja Yhdysvalloissa vuonna 1965, naiset pääsivät useissa maissa äänestämään vasta toisen maailmansodan jälkeen, Sveitsissä niinkin myöhään kuin vuonna 1971.

Missä demokratia muodollisesti olikin ennen toissa maailmansotaa käytössä, sen laatu oli erittäin huonoa. Salainen lippuäänestys otettiin käyttöön vasta 1900-luvun alussa, ja korruptoituneet vaalitavat, kuten äänten ostaminen, vaalivilppi ja lainsäädännöllinen korruptio, säilyttivät asemansa useimmissa kehittyneissä maissa pitkälle 1900-luvulle.

Mitä tulee virkamiehiin, virkojen osto ja myynti, niiden tarjoaminen vaalien voittajapuolueiden jäsenille ja nepotismi kukoistivat useimmissa maissa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Moderni ammattimainen virkamieslaitos kehittyi ensimmäisenä Preussissa 1800-luvun alussa, mutta paljon myöhemmin muissa maissa – jopa Britanniassa jouduttiin odottamaan 1900-luvun puoliväliin. Yhdysvalloissa valtion virkamiehiä ei palkattu pätevyyden perusteella ennen vuoden 1883 Pendeltonin lakia valtionhallinnosta. Vielä 1800-luvun lopussa vain puolet virkamiehistä oli palkattu pätevyysperustein.

Tarina on samanlainen myös tekijänoikeuslakien osalta. Niistä on tullut keskeinen kysymys Maailman kauppajärjestön WTO:n TRIPS-sopimukseen liittyneen polemiikin jälkeen. TRIPS-sopimus koskee kauppaan liittyviä immateriaalioikeuksia.

1800-luvun lopulle asti monet maat sallivat ulkomailta tuotujen keksintöjen patentoinnin. Kuten aiemmin todettiin, Sveitsi ja Alankomaat kieltäytyivät suojaamasta patentteja 1900-luvun alkuun saakka. Yhdysvallat ei tunnustanut vieraiden maiden kansalaisten tekijänoikeuksia ennen vuotta 1891, ja läpi koko 1800-luvun saksalaiset yritykset rikkoivat laajasti brittiläisiä tavaramerkkilakia tuottamalla epäaitoja "Made in England" -tavaroita.

Jopa kaikkein kehittyneimmissä maissa, kuten Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, monet nykyään "moderniksi yrityshallinnoksi" kutsutuista instituutioista kehittyivät vasta teollistumisen jälkeen. Vuoteen 1870 saakka rajoitettu vastuu, jota ilman ei olisi olemassa nykyaikaisia osakeomistukseen perustuvia yrityksiä, ei suinkaan ollut standardijärjestely. Se myönnettiin erikseen sellaisille korkean riskin projekteille, joiden suhteet valtionhallintoon olivat kunnossa (kuten Englannin Itä-Intian kauppakomppania). Ennen 1930-lukua määräyksiä yritysten tilintarkastuksesta ja sen avoimuudesta ei käytännössä ollut. Konkurssilait tähtäsivät konkurssin tehneiden liikemiesten rankaisemiseen toisen mahdollisuuden antamisen sijaan aina 1800-luvun lopulle saakka (velkavankeus oli olennainen osa tätä). Kilpailulakia ei ollut säädetty missään maassa ennen vuotta 1914, jolloin sellainen otettiin käyttöön Yhdysvalloissa.

Myöskään nykyaikaisia rahoitusjärjestelmiä, joihin kuuluvat yleinen ja hyvin valvottu pankkitoiminta, keskuspankki sekä ja tarkkaan säännellyt arvopaperimarkkinat, ei ollut olemassa edes useimmissa kehittyneissä maissa ennen 1900-luvun puoliväliä. On huomattava, että esimerkiksi Ruotsi, Saksa, Italia, Sveitsi ja Yhdysvallat saivat keskuspankin vasta 1900-luvun alussa.

Sama pätee julkiseen talouteen. Valtioiden varainhankinta oli riittämätöntä suurimmassa osassa nykyisiä kehittyneitä maita 1900-luvun keskivaiheille saakka, sillä useimmilla niistä ei ollut tuloverotusta. Jopa Britannia, jossa ensimmäinen pysyvä tulovero säädettiin vuonna 1842, William Gladstone kävi vuoden 1874 vaalitaistoaan lupaamalla poistaa tuloveron. Kun mahdollisuudet verotukseen olivat rajalliset, erityisesti paikallishallinnon rahoitus oli sekaisin. Kuvaavaa on, että brittiläiset rahoittajat painostivat vuonna 1842 turhaan Yhdysvaltain liittohallitusta ottamaan vastuulleen useiden osavaltioiden brittiläisten lainojen maksuvelvollisuudet näiden niitä laiminlyötyä.

Hyvinvointi- ja työinstituutiot (esimerkiksi työtapaturma-, sairaus- ja työttömyysvakuutus sekä valtion eläkkeet) eivät kehittyneet ennen 1880- ja 90-lukuja. Tosin on sanottava, että ne levisivät melko nopeasti käyttöönottonsa jälkeen. Saksa oli tällä alalla pioneeri.

Varsinaista työlainsäädäntöä (kuten määräyksiä lapsityövoiman käytöstä, työajasta tai -turvallisuudesta) ei myöskään useimmissa kehittyneissä maissa ollut ennen sosiaalihuollon instituutioita. Lapsityövoimaa koskevia säännöksiä alkoi esiintyä jo 1700-luvun lopussa, mutta ne olivat 1900-luvun alkuun saakka hyvin lieviä ja heikosti valvottuja. Useimmissa maissa pidettiin myös aikuisten miesten työaikojen ja -olojen rajoittamista mahdottomana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Vuonna 1905 Yhdysvaltain korkein oikeus julisti kuuluisassa tapauksessa, että New Yorkin osavaltion esittämä laki leipurien työpäivän rajoittamisesta kymmentuntiseksi oli perustuslain vastainen, sillä se "riistäisi leipurilta vapauden työskennellä niin pitkään kuin tämä itse haluaa".

Historiallisesta tarkastelusta nousee ainakin se tärkeä johtopäätös, että insituutioiden kehittäminen kesti teollisuusmailta kauan. Niiden vakiintuminen vei yleensä vuosikymmeniä, joskus sukupolvia. Antaakseni yhden esimerkin, tarve keskuspankkitoiminnalle hahmotettiin ainakin joissakin piireissä jo 1600-luvulla, mutta ensimmäinen "oikea" keskuspankki, vuonna 1694 perustettu Bank of England, sai virallisen aseman vasta noin kaksi vuosisataa myöhemmin vuonna 1844.

Toinen tärkeä seikka paljastuu institutionaalisen kehityksen tasojen historiallisesta vertailusta nykyisten kehittyneiden maiden aikaisempien vaiheiden ja nykyisten kehitysmaiden välillä. Esimerkiksi bruttokansantuote henkeä kohti (mikä toki on puutteellinen mittari) oli Britanniassa vuonna 1820 hieman korkeampi kuin Intiassa nykyään, mutta Britanniasta puuttui suurin osaa niistä "perusinstituutioista", jotka Intiassa nykyään on. Britanniassa ei ollut yleistä äänioikeutta (edes miehille), keskuspankkia, tuloverotusta, osakeyhtiölakia, konkurssilainsäädäntöä, ammattimaista virkamieskuntaa, merkittäviä säännöksiä arvopaperimarkkinoista tai edes perustavanlaatuista työlainsäädäntöä – lukuun ottamatta paria minimaalista ja huonosti toimeenpantua säädöstä lapsityövoimasta.

Toisesta esimerkistä käy Yhdysvallat vuonna 1913, jolloin se oli jokseenkin samalla taloudellisen kehityksen tasolla kuin Meksiko nyt, mutta sen institutionaalinen kehitys oli kaukana siitä, mitä se on Meksikossa nykyään. Naisilta puuttui muodollisesti monia oikeuksia. Mustilta ja muilta etnisiltä vähemmistöiltä niitä puuttui käytännössä useissa osavaltioissa. Konkurssilaki oli tullut voimaan liittovaltion tasolla vain kymmenen vuotta aikaisemmin (vuonna 1898) ja ulkomaalaisten tekijänoikeudet oli tunnustettu hädin tuskin kahtakymmentä vuotta aiemmin (1891). Keskuspankkitoiminta (joka oli hyvin puutteellista) ja tuloverotus olivat juuri tulleet voimaan (1913), ja merkittävän kilpailulain säätämistä saatiin odottaa vielä vuosi (1914). Liittovaltion tasolla ei ollut myöskään säädelty arvopaperimarkkinoita tai lapsityövoiman käyttöä. Osavaltioiden säädökset olivat heikkolaatuisia ja huonosti valvottuja.

Näitä vertailuja voisi jatkaa loputtomiin. Asian ydin on se, että kehittyneet valtiot olivat institutionaalisesti vähemmän kehittyneitä kuin vastaavassa kehitysvaiheessa olevat valtiot nykyään. On sanomattakin selvää, että niiden instituutioiden laatu ei tavoittanut niitä "globaaleja standardeja", joita nykyisten kehitysmaiden oletetaan noudattavan.

Historian todelliset oppitunnit: vapaus valita
Jos kerran rikkaiden maiden köyhille suosittelemat käytännöt ja instituutiot eivät ole samoja, joita ne itse sovelsivat kehittyessään, mistä oikein on kyse?

Tahallisesti tai tahattomasti rikkaat maat potkivat kumoon tikkaita, joita pitkin ne kiipesivät nykyiseen asemaansa. Ei ole sattumaa, että taloudellisesta kehityksestä on tullut vaikeampaa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, jolloin kehittyneet maat ovat lisänneet kehitysmaiden paineita omaksua nämä niin sanotut hyvät käytännöt ja instituutiot.

Mitä tilanteen muuttamiseksi sitten voidaan tehdä?

Ensimmäiseksi olisi tuotava julki kehittyneiden maiden historian tosiasiat. Tässä ei ole kysymys pelkästään historian oikaisemisesta vaan myös siitä, että kehitysmailla tulisi olla oikeus tehdä valistuneempia valintoja. Tämä taas ei tarkoita sitä, että jokaisen kehittyvän maan tulisi omaksua interventionistinen talouspolitiikka; jotkut niistä saattavat hyvinkin hyötyä Sveitsin tai Hong Kongin malleista. Tämä strateginen valinta tulisi kuitenkin tehdä tietoisena siitä, että historiallisesti katsottuna suurin osa menestyneistä maista toimi täysin päinvastoin kohdatessaan silloisten kehittyneempien maiden asettamat kansainvälisen kilpailun haasteet.

Toiseksi tulisi radikaalisti muuttaa kahden- ja monenväliseen taloudelliseen apuun liittyviä ehtoja. Olisi hyväksyttävä, että nykyinen resepti ei toimi ja että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa, jonka mukaan kaikkien olisi toimittava. Mitä tulee harjoitettuun politiikkaan, niiden "huonojen käytäntöjen", joita suurin osa nykyisistä kehittyneistä maista sovelsi aikoinaan hyvällä menestyksellä, tulisi olla vähintäänkin hyväksyttyjä, jollei suositeltavia. Vaikka protektionistinen kauppa- ja teollisuuspolitiikka saattaa joskus muuttua turhan byrokratian ja korruption verkoksi, tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, ettei tällaista politiikkaa saisi koskaan harjoittaa.

Kolmanneksi WTO:n säännöt tulisi kirjoittaa uudelleen siten, että kehittyvät maat voisivat aktiivisemmin hyödyntää tariffeja ja tukia teollisuuden kehittämiseksi. Niillä pitäisi myös olla oikeus löyhempiin patenttilakeihin sekä muihin tekijän- ja teollisoikeuslakeihin.

Neljänneksi tulisi rohkaista instituutioiden kehitystä, mutta tämän ei pidä ymmärtää tarkoittavan samaa kuin tiettyjen (käytännössä nykyisten angloamerikkalaisten) instituutioiden tuputtaminen kaikille maille. Tarvitaan tarmokkaampia yrityksiä tutkia sekä akateemisella että käytännön tasolla, mitkä instituutiot oikeastaan ovat välttämättömiä (tai ainakin hyödyllisiä) minkä tyyppisille maille, ottaen huomioon kehityksen taso sekä taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset olosuhteet. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, ettei kehittyvilltä mailta vaadita liian nopeita muutoksia – ovathan niiden instituutiot jo nyt melko kehittyneitä verrattuna länsimaiden instituutioihin vastaavissa kehitysvaiheissa. Lisäksi uusien rakenteiden luominen ja ylläpito on kallista.

Jos kehitysmaille annetaan vapaus valita niiden tilanteeseen parhaiten soveltuvat käytännöt ja instituutiot, voivat ne kehittyä nopeammin. Ajan mittaan tämä hyödyttää myös kehittyneitä maita lisääntyneiden kauppa- ja sijoitusmahdollisuuksien muodossa. Se, etteivät rikkaat maat ymmärrä tätä, on aikamme tragedia.

Ha-Joon Chang on Cambridgen yliopiston professori ja yksi maailman johtavista kehitystaloustieteilijöistä. Hänen viimeisin kirjansa Bad Samaritans: Rich Nations, Poor Policies and the Threat to the Developing World (Random House, 2007) käsittelee samoja teemoja kuin tämä artikkeli.  

Kirjoitus on alun perin julkaistu Global Policy Innovations -sivustolla elokuussa 2002.

Suomennos Saara Pietinen

Talouden paikat: