You are here

Globaalista alueelliseen sopimiseen?

(Viimeksi päivitetty 13.2.2008)

Maailman kauppajärjestö WTO:n jumittaessa toimettomuudessaan muita kauppasopimuksia solmitaan jatkuvasti. Itse asiassa erilaisten alueellisten kauppasopimusten määrä on noussut huimasti sen jälkeen, kun WTO vuonna 1995 perustettiin.

Sopimuksia solmitaan yksittäisten maiden ja eri kauppaliittojen välille. Euroopan unioni on hyvä esimerkki jälkimmäisestä.

EU on jo itsessään eurooppalainen kauppaliitto, mutta se solmii sopimuksia myös muiden maiden ja kauppaliittojen kanssa. Parhaillaan neuvottelupöydässä istuu Etelä-Korea. Voimassaolevia kauppasopimuksia EU:lla on esimerkiksi Algerian, Argentiinan, Australian, Israelin, Pakistanin, Paraguayn ja Islannin kanssa.

Alueiden välisiä sopimuksia unioni on solminut muun muassa Etelä-Amerikan kauppajärjestöjen Mercosurin ja Andien yhteisön (CAN) kanssa. Sopimusten sisältö vaihtelee, mutta pääasiassa niissä on kyse erilaisista tullihelpotuksista tai tuontimäärärajoitusten poistamisesta.

Vaikka WTO:ta on kritisoitu sen suurista vaatimuksista, näyttää tällä hetkellä siltä, että näiden alueellisten sopimusten puitteissa vaatimukset voivat olla jopa kovemmat kuin WTO:ssa.

Ajankohtainen esimerkki tästä on EU:n ja niin sanottujen AKT-maiden (Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maat) välille neuvoteltavat EPA-sopimukset (Economic Partnership Agreements). EU:lla on aikaisemmin ollut näiden Euroopan entisten siirtomaiden kanssa WTO-sääntöjen vastainen kauppasopimus, joka on suonut niille paremmat edut kuin unionin muille kauppakumppaneille.

Nyt nämä etuudet on WTO:n vaatimuksesta poistettava. Lisäksi sekä EU:n että AKT-maiden taloutta on avattava ja kauppaa vapautettava rajulla kädellä. Jopa niin rajulla, että EPA-sopimuksiin liittyvät vaatimukset ovat WTO:n säädöksiäkin laajemmat. Monet AKT-maat ovat peloissaan sopimuksen seuraamuksista. Koska yhteisymmärrystä on ollut vaikea saavuttaa, neuvotteluiden aikataulu on venynyt.

Selvää kuitenkin on, että tällä hetkellä alueelliset ja kahdenväliset kauppasopimukset pyörittävät kauppapolitiikkaa päätä huimaavalla tahdilla. Tämä kehitys jatkuu samanlaisena vähintään niin kauan, kun WTO:n piirissä ei saada mitään aikaiseksi.

Monen mielestä alueelliset sopimukset ovat hyvä keino laajentaa maailmanlaajuista markkinataloutta ja jopa edistää sopimusosapuolten demokraattista kehitystä. Kriitikot puolestaan katsovat, että vapaakaupan ajatus ylipäänsä pitäisi kyseenalaistaa ja että valtioille pitäisi antaa oikeus päättää itse omasta kehityskulustaan.

Alueellisia sopimuksia tehtäessä toistuu yleensä sama epäoikeudenmukaisuus kuin kansainvälisissäkin neuvotteluissa – talousmahdit sanelevat sopimusten sisällön omien etujensa mukaisesti.

Alueellisten sopimusten lisäksi uutta on, että nykyään kauppapolitiikasta puhutaan yleisesti osana kehitystä. Aiemmin paljon arvostelua aiheutti juuri se, ettei kehitystä ja eriarvoisuuden poistamista pidetty kauppapolitiikan perimmäisinä tavoitteina.

Parhaillaan jäissä oleva WTO:n Dohan kierros ja monet alueelliset sopimukset ovat esimerkkejä pyrkimyksestä yhdistää kauppa ja kehitys. Dohan kierroksen puitteissa käynnistettiin vuonna 2005 niin sanottu Aid for Trade -hanke, jonka tarkoituksena on tukea kehitysmaiden osallistumista maailmankauppaan.

Myös Suomen kehitysapu on viime vuosina kiinnitetty yhä lähemmin kauppapolitiikkaan.

Kehitysmaille tämä on ainakin pieni voitto siinä mielessä, että kehityskysymykset ovat nousseet keskeisiksi aiheiksi asialistoille. Arvostelijoiden mielestä kauppapolitiikkaan ei ole kuitenkaan tullut juuri mitään uutta, vaan peliä pelataan edelleen samoilla säännöillä ja panoksilla kuin ennen. Ainoa ero on, että nyt tästä kaikesta puhutaan kehityksenä.

Eva Nilsson