You are here

Globaalin siirtolaisuuden hallinta


Kuva: Börries Nehe

Aikamme normaalia uutisvirtaa: ”Satoja laittomia siirtolaisia rantautui Kanarian saarille”, ”24 afrikkalaista hukkui Maltan edustalla veneen kaaduttua”, ”Italian rannikkovartiosto pelasti Lampedusan läheltä merestä satoja veden varaan joutuneita siirtolaisia.”

Euroopan unioni on julistanut osoittavansa samanaikaisesti sekä vankkumatonta päättäväisyyttä ”laittomien siirtolaisten invaasion” edessä että syvää huolta Välimerellä tapahtuvista ”humanitäärisistä katastrofeista”. Käytännössä tämä on tarkoittanut muun muassa Marokon ja ennen vuoden 2011 kansannousua myös Libyan tukemista ja painostamista rajavartioinnin lisäämiseksi sekä merivalvontaoperaatioita Välimerellä ja Kanarian saarten ympäristössä.

Siirtolaiset eivät turvaudu venematkoihin jännityksen halusta, vaan koska he eivät saa viisumia. Kontrollien kiristäminen on tehnyt siirtolaisten liikkumisesta vaikeampaa, kalliimpaa ja vaarallisempaa. Esimerkiksi Marokon ja Mauritanian tiukentunut rajavalvonta on siirtänyt venereitit Senegalin ja Kanarian välille, mikä on lisännyt hukkumiskuolemia. Eurooppalaisten valtioiden tiukka viisumipolitiikka yhdistettynä rajakontrollien kiristämiseen on muuttamassa Välimerta joukkohaudaksi.

Vanhojen reittien muuttuessa yhä haastavammiksi ja vaarallisemmaksi etsitään uusia paikkoja ylittää rajat. Välimeren ohella Turkin ja Kreikan välinen raja on yhä tärkeämpi etappi siirtolaisten matkalla Eurooppaan.

Siirtolaiskontrollien kiristyminen ei ole vain eurooppalainen ilmiö. Yhdysvaltojen ja Meksikon välille rakennetaan yli tuhannen kilometrin pituista uusimmalla valvontateknologialla varustettua ja miljardeja maksavaa muuria. Australia on jo pitkään pysäyttänyt siirtolaisia kuljettavia laivoja ennen niiden pääsyä omille merialueilleen ja perustanut maahan pyrkijöille leirejä Tyynenmeren saarille.

Itse asiassa Välimeren ja Kanarian tilanteesta esitettävä mediaspektaakkeli on harhaanjohtava. Vain murto-osa Eurooppaan tulevista niin sanotuista laittomista siirtolaisista matkustaa veneellä. Kanarialle saapuu vuosittain joitakin tuhansia paperittomia. Yhteensä heitä elää Euroopassa noin neljä miljoonaa.

”Laittomia” ovat myös kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat, jotka onnistuvat välttämään maasta poistamisen, tai turistiviisumilla tulleet, jotka ovat löytäneet pimeää työtä ja jääneet viisumin osoittaman ajan yli. Noin 15–20 prosenttia kaikista maailman siirtolaisista eli 30–40 miljoonaa ihmistä joutuu elämään ilman oleskeluun oikeuttavaa lupaa.

”Laitonta” siirtolaisuutta huomattavasti lukumäärältään suurempi siirtolaisuuden muoto Eurooppaan on perhemuutto, siis muutto vieraassa maassa jo asuvien perheenjäsenten luo.

Miksi ihmisten liikkeen rajoittaminen koetaan niin tärkeäksi juuri nyt, kun samaan aikaan pääoman ja tavaroiden liikkuminen pyritään vapauttamaan?

Historiallista taustaa vasten tämä vaikuttaa oudolta. Sekä Yhdysvallat että Australia ovat valtioita, joita ei olisi olemassa ilman siirtolaisuutta ja joiden talous ei pyörisi päiväkään ilman miljoonia luvallisia ja paperittomia siirtotyöläisiä. Myös Eurooppa on aina ollut paitsi maastamuuton niin myös maahanmuuton manner.

Siirtolaisuutta kuvataan monesti mekaanisesti. Ajatellaan, että tietyt tekijät, kuten työmahdollisuudet, vetävät ihmisiä puoleensa ja toiset, kuten köyhyys, työntävät ihmisiä liikkeelle. Inhimilliset halut, tarpeet ja päämäärät yritetään palauttaa pelkkiin veto- ja työntekijöihin, joita manipuloimalla liikkumista voidaan ohjata. Todellisuudessa siirtolaisten halu liikkua, välikansalliset verkostot, sukulaissuhteet, salakuljettajat, piiloutumisen, naamioitumisen ja pakenemisen käytännöt tekevät liikkumisen mallintamisesta ja täydellisestä
hallinnasta mahdotonta.

Mitkään muurit eivät pysäytä ihmisten liikettä. Kun öljykriisien jälkeen 1970-luvulla siirtolaisuutta alettiin rajoittaa Länsi-Euroopassa voimakkaasti, ei tämä johtanut siirtolaisuuden loppumiseen, vaan sen muotojen muuttumiseen.

Kylmän sodan jälkeen Eurooppaan suuntautunutta siirtolaisuutta luonnehtii sekä turvapaikanhakijoiden että paperittomien siirtolaisten määrän lisääntyminen – ylipäätään liikkuvuuden muotojen moninaistuminen. Jokainen rajoitus johtaa vain muutokseen siirtolaisten reiteissä. Jos Marokko sulkee rajansa EU:n avustuksella, ihmiset suuntaavat Kanarialle.

Kaikissa Euroopan unionin siirtolaisuuden hallinnan strategialinjauksessa on kuitenkin lähtökohtana työvoiman liikkeen välttämättömyys. Globaali siirtolaisuuden hallinta perustuu liikkuvuuden lisäämiseen ja rajoittamiseen
samanaikaisesti. Eikä tässä ole mitään ristiriitaista: pääoma on aina tarvinnut avukseen rajoja, ja globaali pääoma tarvitsee niitä erityisesti.

Markus Himanen, Dan Koivulaakso, Jukka Könönen ja Eetu Viren

Päivitetty 1.8.2011