You are here

Globaali uusliberalismi Suomen näkökulmasta

Heikki Patomäki
5.10.2007

Uusliberalismin nousu alkoi 1970-luvulla Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Suomessa sen periaatteita on toteutettu 1980-lopulta lähtien kansainvälisten trendien mukaisesti. Täällä muutoksen vetureita ovat olleet poliitikkojen sijaan asiantuntijat: virkamiehet, tutkijat ja konsultit.

Vain kolme sukupolvea sitten Suomi oli köyhä maa, joka oli riippuvainen metsistään. Suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta, jota se harjoitti kylmän ilmaston luomissa ankarissa olosuhteissa. Suomen viimeisin laajamittainen nälänhätä oli myöhään, vuosina 1866–1868. Vielä 1900-luvun taitteessa monet suomalaislapset kuolivat ennen kuin edes ehtivät kouluikään. Ihmiset elivät suuren osan vuoden pimeydessä ilman sähkövaloja ja rukoilivat ankaralta jumalalta armoa.

Myös 1900-luvun suuret katastrofit koettelivat rajusti Suomea. Itsenäisen Suomen taival alkoi verisellä sisällissodalla, eivätkä hankaluudet siihen päättyneet. Muiden maiden tavoin Suomi koki 1930-luvun ankaran maailmanlaajuisen laman. Fasismi nosti päätään myös täällä, vaikkakin vähemmän menestyksekkäästi kuin suuressa osassa muuta Eurooppaa. Talvisota, jatkosota ja Lapin sota olivat myös taloudellinen katastrofi. Maailmansotaa seurasi ankea pula-aika, joka alkoi pikkuhiljaa helpottaa vasta 1950-luvun kuluessa.

Suomi säilyi demokratiana läpi koko 1900-luvun, mikä osaltaan edesauttoi vuosisadan toisen puoliskon menestystä. 1960-luvulta alkaen suomalaiset ovat olleet hyvin syöneitä ja koulutettuja, eläneet vanhoiksi ja alkaneet käydä yhä pidemmillä lomamatkoilla ympäri maailmaa. Kaikkien suomalaisten koulutuksesta ja terveydestä huolehtii hyvinvointivaltio, samalla kun yritykset kilpailevat menestyksellisesti maailmanmarkkinoilla. Suomalaiset monikansalliset yhtiöt rakentavat tehtaita muun muassa Etelä-Amerikassa ja Kiinassa. Varsinkin suur-Helsingistä on kehittynyt kosmopoliittinen keskus, jonka ravintoloissa voi syödä tai juhlia minkä maailmankolkan tyyliin tahansa ja jossa uljaat uudet ostoskeskukset tarjoavat viihdykettä tylsistyneille kuluttajille. Suomalaisten omissa juhlapuheissa maamme esitetään maallisen modernisaation menestystarinana.

Suomesta on tullut malli myös joillekin ulkomaalaisille, erityisesti Aasiassa. Sosiaaliturva, korkealaatuinen ja tasa-arvoinen koulutus sekä teknologinen kehitys näyttävät yhdistyvän täällä aivan ainutlaatuisella tavalla. Kun kerran kaikki on nyt näin valtavan hyvin, eikö uusliberalismin erittely ja kritiikki tunnu turhalta marmatukselta? Vai mistä oikein on kyse?

Uusliberalismi asiantuntijaprojektina

Usein sanotaan, että uusliberalismi on termi, jota vain opin vastustajat käyttävät. Kuitenkin vuonna 1947 perustetun Mont Pelerinin yhdistyksen jäsenet kutsuivat itseään ylpeästi liberaaleiksi. Friedrich von Hayekin ympärille kokoontunut yhdistys halusi puolustaa yksilön ja markkinoiden vapauksia kaikkialla vallitsevia kollektivistisia ideoita vastaan. Hayek kirjoitti ehkä tunnetuimman teoksensa Tie orjuuteen (Road to Serfdom, 1944) viimeisessä kappaleessa, että "vaikka meillä ei ole kykyä kääntää aikaa emmekä voi toivoa paluuta 1800-luvulle, niin meillä on mahdollisuus toteuttaa 1800-luvun ihanteet."

Uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun klassiseen talousliberalismiin. Yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat edustavat hyvää, kaikki 1900-luvun kollektivistiset ideat pahaa. Uusliberalismiksi voidaan nimittää kaikkia sellaisia suuntauksia, jotka kannattavat talousliberalistisia uudistuksia – silloinkin, kun ne eivät tunnusta 1800-lukua ihanteeksi. Uusliberalisti voi kuulua mihin poliittiseen puolueeseen tahansa, vaikka perinteisen vasemmisto/oikeisto-jaon näkökulmasta talousliberalismi on oikeistolainen aate. Puoluekenttä on muuttunut: aikahorisontti on lyhentynyt ja koko kenttä siirtynyt oikealle.

Uusliberalismin nousu alkoi pienistä tapahtumista ja valinnoista 1960-luvulla ja 70-luvun alussa. Näiden valintojen vaikutukset ovat kasautuneet ja samalla ohjanneet maailman polulle, joka joissakin suhteissa on merkinnyt paluuta menneisyyteen.

Vuonna 1971 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja siirsi maailman markkinoilla vapaasti kelluvien vaihtokurssien järjestelmään. Globaali rahoitusjärjestelmä alkoi nopeasti asettaa ehtoja taloudenpidolle: valtioiden täytyi suosia ”liiketoiminnalle otollista ilmapiiriä”. Silti 1970-luvulla uusliberalismi oli vielä enemmän käytäntö kuin ideologia. Monissa osin maailmaa se tuntui menneisyyden jäänteeltä. Kun Ronald Reagan ja Margaret Thatcher astuivat virkaan 1980-luvun alussa, he nostivat Friedrich Hayekin sankarilliseksi vapauden puolustajaksi ja alkoivat toteuttaa talousliberaalia uudistusohjelmaansa.

Suomen uusliberalisoituminen
Suomessa juuri kukaan ei tunnustaudu uusliberalistiksi. Valtaväestö uskoo edelleen hyvinvointivaltion periaatteisiin. Silti Suomea on uudistettu Reaganin ja Thatcherin oppien mukaisesti 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Suomi – kuten useimmat muutkin valtiot – on pääsääntöisesti sääntöjen ja periaatteiden omaksuja, ei niiden luoja. Vaikka tämä on ollut jossain mielessä asianlaita koko itsenäisyyden ajan, se on yhä enemmän pitänyt paikkaansa viime vuosikymmeninä. Suomen viimeaikainen historia on vain yksi muunnelma maailmanlaajuisesta uusliberalisaatiosta, joka on ollut itse itseään vahvistava tapahtumaketju.

Suomeen uusliberalismin ideat ovat saapuneet kansainvälisten järjestöjen kautta. Tärkeimpiä järjestöjä ovat olleet taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Euroopan unioni. Reaganin ja Thatcherin ajoista alkaen uusliberalismin oppia on tietoisesti levitetty näillä globaaleilla foorumeilla. Suomalaiset ovat oppineet läksyt kuuliaisesti.

Suomi seurasi myös Ruotsin esimerkkiä ja vapautti rahoitusmarkkinat ja pääomaliikkeet 1980-luvun kuluessa. Harri Holkerin hallitus (1987–91) alkoi varovaisesti liikelaitostaa valtionhallintoa. Erityisesti 1990-luvun alun syvän laman jälkeen Suomessa on nopeasti siirrytty kvartaalitalouteen ja markkinoiden toimintaa jäljittelevään julkishallintoon. Kvartaalitaloudessa liikkeenjohdon päätöksiä ohjaa pörssisijoittajille neljännes- tai puolivuosittain annettava informaatio. Tavoitteena on vaikuttaa kotimaisten ja poikkikansallisten sijoittajien vaikutelmiin, jotta yhtiön osakkeiden arvo nousisi mahdollisimman paljon (tai laskisi mahdollisimman vähän). Samalla kun yksityisen markkinatalouden aikajänne on lyhentynyt ja toiminta tullut hermostuneemmaksi, valtion ja kuntien hallintoa on yksityistetty, ulkoistettu ja tehty mahdollisimman paljon yksityisten markkinoiden kaltaiseksi.

Suomessa sovelletut uusliberalistiset ideat ovat usein olleet kotoisin kansainvälisistä komiteoista, joihin on osallistunut pieni joukko valtionvarainministeriön virkamiehiä sekä liiketaloustieteen ja hallinnon asiantuntijoita. Mallina on toiminut angloamerikkalainen maailma. Uudistukset ovat saaneet lisäauktoriteettia OECD:ltä, EU:lta ja siitä, että muuallakin näytetään toimivan samoin. Jos ”maailmalla” tehdään näin, niin miksi ei myös Suomessa? Eri hallitusten pääministerit, valtionvarainministerit ja pari muuta ministeriä ovat olleet perustamassa pieniä työryhmiä ja toimikuntia valmistelemaan näiden ideoiden sovelluksia Suomessa, usein virkamiesten aloitteista. Varsinaisessa ideoinnissa ja valmistelussa on siis ollut mukana vain harva suomalainen. Suurin osa heistäkin on toiminut valtionvarainministeriössä tai sen elimissä, mukaan lukien valtionhallinnon kehittämiskeskus ja valtion työmarkkinalaitos.

Useimmat ”rohkeat” yritykset marssia suomalaisen politiikan ja julkisuuden kentille uusliberalismin lippu uljaasti liehuen ovat epäonnistuneet. Suomessa uusliberalistinen vallankumous on toteutettu teknokraattisesti. Teknokratia on sellainen oppi vallasta, jonka mukaan tekniikan osaajilla tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema. Teknokraattisessa yhteiskunnassa valtaa käyttävät asiantuntijat: virkamiehet, tutkijat ja konsultit.

Suomessa asiantuntijavaltaan suhtaudutaan sitä nöyremmin, mitä kansainvälisempiä asiantuntijat ovat. Esimerkiksi Suomen ulkoministeriö saattaa maksaa kehitysapuvaroista huomattavan summan brittiläiselle kehityskonsulttifirmalle Overseas Development Institutelle, joka opettaa koulutustilaisuudessa virkamiehille Maailmanpankin uusliberaaleja ideoita, käsitteitä ja fraaseja. Asetelma on vastaansanomaton. Korkeatasoiset kansainväliset asiantuntijat kertovat totuuden; suomalaiset virkamiehet oppivat kaiken kuuliaisesti ja kirjoittavat siltä pohjalta Suomen uudet kehityspoliittiset linjaukset. Poliitikot ihailevat virkamiesten hyvää työtä, perustuuhan se parhaimpaan asiantuntemukseen. Kriittisiä kysymyksiä esittävät saavat ”hankalan” tai ”vanhakantaisen” maineen.

Voila! Systeemi on aukoton. Kenenkään ei ole tarvinnut puhua julkisilla kentillä sanaakaan uusliberalismin tai Milton Friedmanin tai Washingtonin konsensuksen puolesta, mutta silti Suomen politiikka rakennetaan uudelleen näiden ajatusten pohjalta. Ainoa erottelu, joka poliittisessa retoriikassa tarvitaan, on jako vanhaan ja uuteen. Vanha on huonoa ja uusi hyvää. Kyse on siis vain modernisaatiosta, joka voidaan toteuttaa teknisesti asiantuntijoiden valmistelun pohjalta.

Mitä seuraavaksi?
Minua kiinnostaa enemmän tulevaisuus kuin menneisyys. Tulevaisuutta ei voi kuitenkaan hahmottaa, ellei tunne menneisyyttä – tässä tapauksessa 1900-luvun Suomen ja globaalin poliittisen talouden historiaa. On ymmärrettävä uusliberalismin nousuun johtaneet rakenteet ja mekanismit, jotta voi uskottavasti ennakoida uusliberalismin vaikutuksia ja tulevaisuutta.

Historia ei suinkaan ole loppunut, vaikka Francis Fukuyaman kaltaiset ideologit väittäisivätkin muuta. Uusliberalismi on nimensä mukaisesti uusi versio vanhoista aatteista. Sen johtoasema on vain yksi maailmanhistorian välivaihe.

Viisitoista vuotta sitten elättelin intomielisiä ajatuksia siitä, että Suomi voisi poiketa vallitsevista trendeistä ja toimia toisin, mutta olin väärässä.

Suomalaisten ajatushautomoiden ja poliitikkojen virallinen yltiöoptimismi perustuu siihen, että kieltäydytään katsomasta muuhun kuin yhteen suuntaan ja yhdestä näkökulmasta. Siksi se, mitä nähdään, perustuu usein erilaisiin näköharhoihin. Uusliberalismi on rakentunut moninaisten illuusioiden varaan. Aivan kuten 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, myös 2000-luvulla talousliberalistiset opit kääntyvät usein omia tarkoituksiaan vastaan. Ne ovat kaiken todennäköisyyden mukaan myös osaltaan aikaansaamassa erilaisia tulevaisuuden kriisejä ja suuronnettomuuksia. Jo lyhyellä aikavälillä on odotettavissa merkittäviä epäjatkuvuuksia ja muutoksia.

Uusliberalismi on kuin kauan käytössä ollut hehkulamppu, joka yhtäkkiä alkaa loistaa kirkkaasti juuri ennen pimahtamistaan. Tosin tämä vertauskuva on sikäli harhaanjohtava, että talousliberalismin nykyisessä uusloistossa ja tulevassa sammumisessa ei ole mitään automaattista. On kohtuullisen todennäköistä, että uusliberalismin lamppu ei vain pimene, vaan se saattaa äkillisen loistonsa jälkeen myös räjähtää silmille. 2000-luku tulee olemaan vähintään yhtä vaiherikas kuin mitä 1900-luku oli.


Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa. Teksti perustuu hänen kirjansa Uusliberalismi Suomessa (WSOY, 2007) johdantoon.

Talouden paikat: