You are here

Etelän pankki: kohti taloudellista autonomiaa?

Raúl Zibechi
18.11.2007

Etelä-Amerikkaan ollaan perustamasta alueellista kehityspankkia. Niin sanotun Etelän pankin on tarkoitus tarjota demokraattisempi vaihtoehto kansainvälisile rahoituslaitoksille, joita maanosasa on arvosteltu voimakkaasti. Pankin on määrä aloittaa toimintansa vuonna 2008.

Kuusi perustajajäsentä – Argentiina, Brasilia, Bolivia, Paraguay, Ecuador ja Venezuela – hyväksyivät sopimuksen Etelän pankista (Banco del Sur) kahden kuukauden neuvottelujen jälkeen Paraguayn Asunciónissa 22. päivä toukokuuta 2007. Uusi instituutio oli tarkoitus muodollisesti esitellä julkisuudessa Venezuelan huippukokouksessa 26. kesäkuuta, mutta sittemmin sopimuksen julkistamista on siirretty. Pankin on kuitenkin määrä aloittaa toimintansa vuonna 2008.

Toisin kuin Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki, Etelän pankki antaa päätöksenteossaan jokaiselle jäsenmaalle yhden äänen riippumatta sen rahoituksellisesta panoksesta pankissa.

Nobel-palkittu ekonomisti Joseph Stiglitz arvioi hankkeen ykskantaan "myönteiseksi" puhuessaan kesäkuussa Buenos Airesissa argentiinalaiselle yrittäjäjärjestölle. Stiglitz arveli, että Etelän pankki tarjoaisi Etelä-Amerikan maille mahdollisuuden avustaa toistensa talouksia. Pitkäaikaisten sijoitusten puute on merkittävä este nousevien markkinoiden kasvulle, ja Stiglitzin mukaan kehityspankit ovat aiemminkin onnistuneet täyttämään tämän aukon.

Ensimmäiset askeleet

Alkujaan ajatuksen Etelän pankista esitti Venezuelan presidentti Hugo Chávez. Argentiinan presidentti Nestor Kirchner seurasi pian perässä.
 
Ensimmäinen askel oli julkisesti haastaa muut Etelä-Amerikan valtiot mukaan hankkeeseen. Chávez ja Kirchner ehdottivat pankin perustamista Venezuelan Puerto Ordazissa 21. helmikuuta 2007 avatessaan valtiollisten energiayhtiöidensä Energia Argentinan ja Petroleos de Venezuelan ensimmäisen yhteisen öljylähteen. Presidentit esittivät, että uusi laitos rahoittaisi alueellisia kehityshankkeita nopeasti ja tehokkaasti ja toimisi itsenäisesti.
 
Etelä-Amerikassa toimii kaksi alueellista pankkia. Fonplataan (Fondo Financiero para el Desarrollo de la Cuenca del Plata) kuuluvat Argentiina, Bolivia, Brasilia, Paraguay ja Uruguay, mutta rahastolla on käytössään ainoastaan 410 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Andien kehitysjärjestöllä (Corporación Andina de Fomento, CAF) on käytössään 10,5 miljardia dollaria infrastruktuurihankkeisiin. Molemmilla pankeilla on siteet Maailmanpankkiin ja IMF:ään, ja molemmat noudattavat rakenteeltaan näiden kansainvälisten rahoituslaitosten mallia.
 
Argentiinan ja Venezuelan valtiovarainministerit etenivät hankkeessa Latinalaisen Amerikan kehityspankin IADB:n vuosikokouksessa Guatemalassa maaliskuussa, jolloin he sopivat tietyistä teknisistä asioista ja kirkastivat esitetyn instituution tavoitteet. Toukokuun alkupuolella kuuden perustajamaan edustajat saavuttivat yhteisymmärryksen, joka tunnetaan Quiton julistuksena. Siinä ehdotetaan Etelän pankin perustamista vuoden 2008 ensimmäisellä neljänneksellä. Quitossa sovittiin myös vakautusrahastosta, joka suojelisi maita kansainvälisten spekulatiivisten hyökkäysten vaikutuksilta. Vaikein haaste oli saada Brasilia mukaan yhteistyöhön.
 
Vaikeuksia ja esteitä
Etelän pankin perustajajäsenistä puuttuu kaksi huomattavaa vasemmistolaisten hallitusten johtamaa maata, Chile ja Uruguay. Chile on tehnyt kahdenkeskisen kappasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa ja toteuttaa uusliberaalia politiikkaa. Uruguaylla puolestaan on vakavia poliittisia ongelmia naapurimaidensa Brasilian ja Argentiinan kanssa, vaikka maa kuuluukin Etelä-Amerikan yhteismarkkina-alueeseen Mercosuriin. Brasilia ja Uruguay ovat kiistelleet toistuvasti kauppakysymyksistä. Lisäksi Brasilian kieltäytyminen hyväksymästä naapurinsa aikomuksia allekirjoittaa yksipuolinen kauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa on voimistanut Uruguayn paheksuntaa. Välejä Argentiinaan päin hiertää kiista Metsä-Botnian rakentamasta sellutehtaasta Uruguayn puolelle yhteistä rajajokea.
 
Etelän pankkia rasittaa myös Brasilian tilanne. Brasilialla on oma kehityspankkinsa, BNDES, eikä se tarvitse uutta alueellista rahoituslaitosta. On myös mahdollista, että Brasilia joutuisi maksamaan pankkiin enemmän varoja kuin se voisi odottaa siltä saavansa. Brasilian kansallisella kehityspankilla on käytössään enemmän rahaa kuin kaikilla muilla alueellisilla organisaatioilla yhteensä, IADB mukaan lukien. Tästä syystä Brasilia kannattaa jo olemassa olevien rahoituslaitosten voimistamista pikemmin kuin kokonaan uuden instituution perustamista.
 
Etelän pankin suurimmat ongelmat ovat kuitenkin poliittisia eivätkä taloudellisia. Toukokuun neuvotteluissa nousi esiin kaksi erisuuntaista poliittista kantaa. Ensimmäisen esittivät Venezuelan ja Argentiinan valtiovarainministerit, toisen Ecuadorin valtiovarainministeri. Molemmat tahot muotoilivat kantojaan selventävät asiakirjat.
 
Ecuadorin mukaan Argentiinan ja Venezuelan ohjelmasta puuttuivat näkemykset ympäristönsuojelusta sekä kulttuuri- ja koulutuspolitiikasta. Lisäksi Argentiina ja Venezuela esittivät, että jäsenmaiden äänestysvalta perustuisi pankkiin sijoitettujen varojen suuruuteen. Ecuadorin kritiikki perustuikin yleisesti siihen, että suurin osa Argentiinan ja Venezuelan ehdottamista säännöistä oli suoria kopioita Maailmanpankin, IMF:n ja IADB:n vastaavista säännöistä.
 
Ecuadorin asiakirja ehdottaa, että alueellinen taloussääntely perustuisi kolmeen pilariin: alueelliseen valvontarahastoon, Etelän pankkiin ja yhteiseen valuuttaan. Sääntelyn pitäisi perustua periaatteeseen, jonka mukaan "talouspoliittisten instrumenttien käytön täytyy taata perustavien ihmisoikeuksien toteutuminen". Näkökulma viittaa siihen, ettei Etelän pankin asiakkaiden tulisi olla suuryhtiöitä, vaan sen pitäisi pikemminkin lainata varoja "julkiselle sektorille, pientuottajille, paikallisyhteisöille, kunnille, osavaltioille ja valtioille".
 
Ecuadorin asiakirja toteaa myös, ettei instituutiosta pitäisi tehdä Maailmanpankin kaltaista 13 000 työntekijän mammuttiorganisaatiota. Lisäksi Etelän pankin pitäisi vuosittain antaa selvitys toiminnastaan ja antautua julkiseen keskusteluun, jossa se selittäisi toimintaansa veronmaksajille.
 
Yhtäältä Argentiinan ja Venezuelan sekä toisaalta Ecuadorin näkemykset Etelän pankista ovat selvästi ristiriidassa keskenään. Toukokuun jälkeen kaikki osapuolet ovat kuitenkin hyväksyneet osan Ecuadorin ehdotuksista, kuten tasa-arvoiset äänestysoikeudet. Ratkaistavaksi jää edelleen, annetaanko Etelän pankille tehtäväksi puuttua rahoituskriiseihin IMF:n tapaan, vai nähdäänkö pankki taloudellisen kehityksen edistäjänä.

Brasilia ja Argentiina toimivat parhaillaan muodostaakseen yhteisen valuutan Mercosurin alueelle neljän vuoden sisällä. Vuonna 2007 Brasilia ja Argentiina aloittavat jo kahdenvälisen valuuttavaihdon. On selvää, että Etelän pankin perustaminen ja sen toiminnan vakiinnuttaminen riippuvat alueen hallitusten poliittisen tahdon jatkumisesta. Suurimman osan maista on säilytettävä nykyiset sisäiset poliittiset voimasuhteensa, mikä ei ole mitenkään varmaa etenkään Brasilian tapauksessa.
 
Uusi finanssiarkkitehtuuri
Etelän pankin perustusasiakirjat ehdottavat uudenlaisen finanssiarkkitehtuurin muotoilemista. Se merkitsisi suurempaa alueellista riippumattomuutta ja suojaisi maita kansainvälisten pääomamarkkinoiden heilahteluilta. Peruskirjan mukaan pankin tavoitteena on "rikkoa noidankehä, jossa varamme ovat talletettuina pohjoisen pankeissa huonommilla koroilla kuin ne, joilla pankit lainaavat meille rahaa." Etelän pankki tarjoaa mahdollisuuden paeta kehittyneiden maiden sekä pääomamarkkinoiden rahoituskontrollia. Kuudella perustajamaalla on yhteensä 164 miljardia dollaria talletettuna pohjoisten kehittyneiden maiden tileille.

Etelän pankki voidaan nähdä osana prosessia, jossa Etelä-Amerikan maat ottavat etäisyyttä uusliberalistiseen talouspolitiikkaan, joka on määrittänyt monia alueen maita muodossa tai toisessa.  Vuonna 2006 sekä Argentiina että Brasilia maksoivat etuajassa velkansa IMF:lle ja aloittivat käytännön vetäytymisen rahastosta. Maaliskuussa 2007 Etelä-Amerikan unionin (Unasur) yksitoista jäsenmaata ehdottivat alueellisen vakautusrahaston perustamista. Se käyttäisi yhteensä viiden miljardin dollarin varoja ehkäistäkseen kansallisiin valuuttoihin kohdistuvia spekulatiivisia hyökkäyksiä .Jäsenvaltioiden mukaan tämä olisi keino välttää riippuvuutta IMF:stä kriisitilanteissa. Näin vakautusrahasto muodostaisi Etelän pankin toimintaa täydentävän mekanismin.

Noudattaakseen perustuskirjansa periaatteita Etelän pankin ei kuitenkaan pitäisi tyytyä rooliinsa pelkkänä alueellisena kehitysrahoittajana. Sen tulisi myös korjata vuosikymmeniä kestäneen sääntelyn purkamisen ja heikennetyn taloudellisen protektionismin aiheuttamia seurauksia. Uusliberalismi ei ole ainoastaan taloudellinen oppi, vaan määräävä tekijä kaikilla yhteiskunnan aloilla. Juuri siksi Etelän pankki ei voi rajoittaa itseään IADB:n, Maailmanpankin ja CAF:n kilpailijaksi kehitysrahoittajana – sen pitäisi kyseenalaistaa ”kehityksen” käsite ja etenkin se, miten nämä muut rahoitusinstituutiot kehityksen määrittelevät.

Tärkeintä olisi, että Etelän pankki haastaisi uusliberaaliin politiikkaan keskeisesti liittyvän prosessin, jossa koko maailmasta tehdään kansainvälisen rahoituksen kohde. Lisäksi pankin tulisi rohkaista kansojen suvereniteettiin pohjaavaa kehitystä sekä alueellista integraatiota, joka ei perustu markkinaoppeihin, vaan kansojen tasa-arvoisiin ja veljellisiin suhteisiin.

Etelän pankin pitäisi siirtyä muille alueellisille pankeille ensisijaisesta suurten infrastruktuurihankkeiden rahoituksesta sisäiseen kehitykseen. Viime aikoihin asti infrastruktuurin käsite on yleisesti ymmärretty parhaana tapana yhdistää alueen maat kehittyneiden maiden markkinoihin. Infrastruktuurin on nähty siis palvelevan tarvetta viedä raaka-aineita monikansallisten yhtiöiden ja pohjoisen markkinoiden hyödyksi.

Argentiinalainen taloustieteilijä Aldo Ferrer kirjoitti Mercosurin julkaisussa toukokuussa 2007: ”Etelän pankkia ei pitäisi tarkastella vaihtoehtona IMF:lle puhtaasti rahoituksellisena instrumenttina. Sen sijaan se tulisi nähdä sijoituspankkina, joka edistää teknologista ja yhteiskunnallista kehitystä.”

Energia on yksi Etelän pankin ensisijaisista rahoituskohteista. Pankin ensimmäisiin hankkeisiin lukeutuu suunnitellun Etelä-Amerikan kaasuputken rahoittaminen Venezuelasta Brasilian kautta Argentiinaan. Siitä tulee todellinen alueellisen integraation hanke: kaasuputki on tarkoitettu alueellisen taloudellisen kehityksen piristäjäksi, ei kaasun viemiseen kehittyneiden maiden markkinoille.

Kaikkiaan Etelän pankki voi olla merkittävässä roolissa, kun Etelä-Amerikkaa pyritään yhdistämään uusliberalismin aikaisen eriytymisen jälkeen. Uusliberalistisen mallin toteuttamiseksi sen suurimmat hyötyjät – rahoituslaitokset ja suuryhtiöt – ovat heikentäneet tai purkaneet kansallisvaltioiden valtaa. On mahdollista, että yhdeksi Etelän pankin ensisijaisista tehtävistä tulee vahvistaa uudelleen valtion kontrollia ja sääntelyä.

Tällaiset kysymykset ovat keskeisiä Latinalaisen Amerikan poliittisella agendalla. Etelän pankkia ei pidä ajatella päämääränä itsessään, vaan pikemminkin välineenä nykyisten muutosprosessien edistämiseksi. Tässä lepää myös sen suurin potentiaali. Sitä kehitetään vastaamaan näihin haasteisiin, ja kaikkia muita tehtäviä on pidettävä toisarvoisina.

Etelän pankista tulee ennen kaikkea toisenlainen pankki. Sen jäsenten ei pitäisi mieltää sitä omien henkilökohtaisten etujensa turvaajana, eikä sen varoja tulisi käyttää mahdollisimman suurten voittojen saavuttamiseksi. Etelän pankin pitäisi sitoutua täyttämään edustamiensa ihmisten ja kehityksestä aiemmin syrjäytettyjen kansanryhmien tarpeita.

Raúl Zibechi työskentelee opettajana ja tutkijana Multiversidad Franciscana de América Latina -yliopistossa Uruguayssa.

Artikkeli on alun perin julkaistu Americas Program of the Center for International Policy -tutkimuslaitoksen verkkosivuilla heinäkuussa 2007 (www.ciponline.org).

Suomennos Markus Ojala

Talouden paikat: