You are here

Aika on kypsä kansainvälisille veroille

Peter Wahl
19.2.2008

Kansainväliset verot muodostavat täysin uuden paradigman. Niiden toteutuminen olisi historiallisesti merkittävä muutos, sillä tähän asti verot on vahvasti yhdistetty kansallisvaltioon. Kansainvälisen verotuksen edellytykset ovat syntyneet globalisaation myötä, ja aika on nyt kypsä niiden käyttöönotolle.

Vuonna 1996 joukko YK:n kehitysohjelman UNDP:n työntekijöitä julkaisi kirjan [1], jossa esiteltiin kansainvälinen valuutanvaihtovero, niin sanottu Tobinin vero. Kansainvälisiä veroja koskevan keskustelun on sanottu alkaneen tämän julkaisun myötä. Kirjan ilmestymisen jälkeen keskustelu onkin saanut vauhtia. Tämä ei ole lainkaan yllättävää, sillä verot eivät ole vain yksi taloudellinen muuttuja muiden joukossa.

Kaksiulotteisen funktionsa – yhtäältä taloudellisten resurssien luominen, toisaalta inhimillisen toiminnan säätely – johdosta verot ovat avainasemassa yhteiskunnallisten prosessien muotoutumisessa. Ne ovat sallitun väkivallankäytön monopolin ohella toinen niistä pilareista, joille nykyaikainen valtio perustuu.

Tällä hetkellä hallitsevan taloudellisen mallin mukaan verot ovat kuitenkin ennen kaikkea negatiivinen ulkoisvaikutus.

Uusliberaalin veropolitiikan ydinkohtia ovat verojen leikkaaminen (erityisesti liikeyrityksiltä ja rikkailta), verotuksen painopisteen siirtäminen kulutuksen verottamiseen, tiukka valtion budjettikuri, joka tähtää kustannustehokkaisiin valtion toimintoihin, sekä kansainvälisen verokilpailun edistäminen keinona pakottaa toisinajattelijat taipumaan vallitsevan uusliberaalin vero-opin toteuttajiksi.

Seurauksena on ollut kaikkiin tulonsaajiin vaikuttava jatkuva varallisuuden uudelleenjako, yhteiskunnallisen polarisaation pahentuminen, lisääntyneet paineet julkisen infrastruktuurin yksityistämiseksi sekä hallituksen ja valtion aiempaa heikommat mahdollisuudet toimia pakottavien ongelmien edessä ja ratkaista niitä. Uusliberaalin veroideologian toteuttaminen johtaa lopulta vääjäämättä yhteiskunnan pirstoutumiseen, millä on ennalta-arvaamattomia poliittisia seuraamuksia.

Tästä johtuen veropolitiikasta ja etenkin kansainvälisistä veroista puhuttaessa kyse ei ole ainoastaan rahasta, vaan myös mahdollisuudesta saada (takaisin) poliittista liikkumatilaa ja poliittisia vaihtoehtoja. Kansallisen politiikan perinteisen välineistön käyttömahdollisuuksien ja toimintasäteen pienentyessä globalisaation määrittelemissä olosuhteissa kansainvälisessä verotuksessa piilee merkittävä mahdollisuus globalisaation itsensä säätelyyn. Ylikansalliset verot ovat tärkeä askel muodostettaessa vaihtoehtoja uusliberalistiselle paradigmalle ja korvaamaton tekijä uusliberalismin jälkeisessä maailmanjärjestyksessä.

Kansainvälisten verojen legitimiteettiongelma
Demokraattisessa kansallisvaltiossa verojen oikeutus perustuu demokraattisiin ja parlamentaarisiin käytäntöihin. Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistus loi normin, joka on pätevä vielä tänäkin päivänä: "Kaikilla kansalaisilla on oikeus henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä tutkia todellisen veron tarpeellisuus, siihen vapaasti suostua, valvoa varojen käyttöä sekä määrätä veron jakautumisesta, perusteista, kannosta ja pysyvyydestä” (artikla 14). Tai tiivistäen: "Ei verotusta ilman edustusta."

Parlamentaarista edustusta ei tällä hetkellä ole olemassa kansallisvaltion ulkopuolella. Toisin sanoen ei ole olemassa kansainvälistä tai globaalia parlamenttia, maailmanvaltiosta puhumattakaan. Tämän vuoksi kansainvälisille veroille ei parlamentaarisen edustuksen periaatteen valossa löydy legitimiteettiä, ja tästä johtuen niille ei ole myöskään pohjaa julkis- tai kansainvälisessä oikeudessa. Tähän asiantilaan on suhtauduttava vakavasti, ja kaikkien kansainvälistä verotusta ajavien esitysten on otettava siihen kantaa. Itse asiassa mikäli ei verotusta ilman edustusta -periaate otettaisiin täydellisen sitovana, jatkokeskustelulle ei olisi edes tarvetta.

On siis asianmukaista aloittaa siitä, ettei kansainvälisiä veroja voida säätää samalta pohjalta kuin miltä oikeustraditiossa normaalisti on veroja legitimoitu. Mutta on kuitenkin syytä myös muistaa, ettei globalisaatiota löydy historiallisten demokratiateorioiden perusteista. Parlamentaarisen demokratian yhteiskunta-alue on ollut ja on pitkälti edelleen maantieteelliseen alueeseen sidottu kansallisvaltio.

Sillä, että globalisaatio on ainakin suhteellistanut alueellisuuden periaatetta ylikansallistamalla talouden ja kommunikaation, on huomattavia seurauksia parlamentaarisen demokratian toimintakyvylle yleensä ja verotukselle erityisesti. Niinpä on syytä tarkastella aluksi globalisaation vaikutuksia kansallisiin veroihin.

Globalisaatio ja verotus
1800- ja 1900-lukujen aikana kehittynyt verotusjärjestelmä sai alkunsa suhteellisen suljettujen kansallisvaltioiden talousjärjestelmässä. Pääomaan ja työvoimaan kohdistuivat melko samanlaiset alueelliset rajoitukset. Kansallisella verolainsäädännöllä oli suhteellisen helppoa muodostaa kansallinen verokanta.

Globalisaatio on saanut aikaan uudenlaisen tilanteen. Globalisaation taloudellinen ydin on kansallisten rajojen asteittainen väistyminen pääoman, tavaran ja palveluiden liikkeen tieltä. Mikään muu tuotannontekijä ei ole osoittanut yhtä suurta liikkuvuutta kuin pääoma.

Globalisaatio on myös tarjonnut globaaleille toimijoille uusia tapoja kiertää kansallisia verovelvollisuuksia. Tämä on pienentänyt kansallisvaltioiden verokantaa. Tähän on vaikuttanut monta tekijää:

  • Markkinoiden taloudellinen vapauttaminen on heikentänyt useimpia pääomaliikkeiden sääntelykeinoja kansallisella tasolla. On myös ilmaantunut monia uusia mahdollisuuksia siirtää varoja kansallisia veroja kiertävillä tavoilla.
  • Valtaosa kansallisvaltioista leikkaa aktiivisesti yritysten voittoihin, pääoman kasvuun ja suuriin varoihin kohdistuvia veroja. Monet hallitukset ovat kokeneet sijoittajien verojen leikkaamisen sopivaksi keinoksi vahvistaa heidän paikallista houkuttelevuuttaan. Tällainen globalisaatioon liittyvä paikallinen kilpailu kiihdyttää alueen valtioiden välistä verojenkevennyskierrettä, joka on saamassa yhä järjettömämpiä muotoja.
  • Ylikansallisilla yrityksillä on keinonsa jakaa voitot ja tappiot eri alueille niin, että kokonaisverotustilanne on heille mahdollisimman suotuisa.
  • Ylikansalliset yritykset pystyvät myös luomaan keinotekoisia voittoja tai tappioita käyttämällä siirtohinnoittelun kaltaisia menetelmiä. Emoyhtiö voi esimerkiksi veloittaa tytäryhtiöltään poikkeuksellisen korkeita tai matalia hintoja tuotteiden osista, palveluista, patenteista ja muista hyödykkeistä.
  • Valtioiden sisäiset ja itsenäisinä valtioina toimivat veroparatiisit kannustavat verojen kiertoon.
  • Lopputuloksena on, että yhtiö- ja varallisuusveroista saatavat tulot ovat alkaneet pienentyä. Tämä on yksi kansantalouksien rakenteellisen kriisin keskeisimmistä syistä.

    Kansallisvaltioita vaivaavien uusien vero-ongelmien ohella globalisaatio on tuonut mukanaan myös uusia mahdollisuuksia tehdä liikevoittoja. Jotkin näistä voitoista ovat edelleen helposti verotettavissa kansallisvaltion puitteissa, mutta suuri osa niistä sopii hyvin kansallisten verovelvollisuuksien kiertoon.

    Jos jotkut kerran hyötyvät globalisaatiosta tällä tavoin, olisi loogista, että näitä voittoja myös verotettaisiin globaalisti. Saadut tulot voitaisiin käyttää ympäristön hyväksi, kehitysapuun ja muihin globaaleihin julkishyödykkeisiin [LINKKI]. Ylikansallisten yritysten kansainvälinen verotus nähdään esimerkiksi Ranskan presidentin Jacques Chiracin vuonna 2003 nimittämän niin sanotun Landaun työryhmän raportissa "normaalina vastinparina" ylikansallisten yritysten globalisaatiosta saamille hyödyille.

    Globalisaatioon liittyvä kansallisen verokannan lasku ei ole ainoastaan taloudellinen ongelma. Tämä kehitys iskee samalla modernin valtion ja demokratian sydämeen. Demokraattinen itsemääräämisoikeus laskee, koska suvereenin valtion yhteiskunnan ylläpitoon ja ohjaamiseen tarvitsevat resurssit vähenevät. Jos julkisen talouden krooninen kriisi heikentää sosiaalista ja aineellista infrastruktuuria vielä entisestään, seurauksena on myös demokraattisen politiikan alan pieneneminen ja sen vaihtoehtojen väheneminen.

    Kansainvälisten verojen voidaan näin ollen katsoa olevan demokraattisesti legitiimejä, sillä ne palauttavat demokraattiselle suvereenille – siis kansalaisille – joitain niistä mahdollisuuksista, joita se tarvitsee antaakseen yhteisössä elämiselle positiivisen muodon.

    Verotus ei varmastikaan ole ainoa ratkaisu niihin globalisaatioon liittyviin ongelmiin, joiden kanssa demokratian on kamppailtava, mutta se on kuitenkin demokratisoinnin keskeisin väline. Mikäli ei verotusta ilman edustusta -vaateen demokraattisesta olemuksesta ei luovuta, on globalisaation ja verotuksen välinen uusi suhde huomioitava

    Verot säätelyn välineenä
    Verojen toinen huomionarvoinen etu on niiden säätelevä funktio. Veroja voidaan käyttää kannustimina tiettyihin taloudellisiin tai sosiaalispoliittisiin tavoitteisiin pyrittäessä. Taloudellisesta näkökulmasta verot voivat palvella negatiivisten ulkoisvaikutusten eliminoinnissa tai kompensoinnissa. Ne voivat myös luoda positiivisia ulkoisvaikutuksia.

    On kuitenkin syytä muistaa, että onnistunut säätelyvaikutus voi johtaa myös verotulojen vähenemiseen tai pidemmällä aikavälillä niiden täydelliseen menettämiseen. Jos tämä ei ole tavoitteena, tai jos verojen näkyvin seuraus on uusien negatiivisten ulkoisvaikutusten syntyminen, on pystyttävä löytämään sopiva tasapaino säätelyvaikutusten ja verokertymän välille.

    Myös kansainvälisiä veroja voidaan käyttää säätelyvaikutusten aikaansaamiseksi. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi markkinoilta kokonaistalouden kannalta liiallisen likviditeetin poistava valuutanvaihtovero tai polttoaineen kulutuksen tai päästöjen vähentämiseen tähtäävä lentokuljetusvero.

    Kansainvälisistä veroista saatavien tulojen korvamerkitseminen yleisesti tärkeinä pidettyihin tarkoituksiin puolestaan saattaisi vahvistaa tällaisten verojen hyväksyntää. Tästä syystä ylikansallisten verojen kannattajat puoltavat verotulojen ohjaamista ainakin alkuun YK:n vuosituhattavoitteiden edistämiseen.

    Korvamerkitsemiskäytäntö ei kuitenkaan sovi kansallisiin veroihin. Yksi kansallisen veropolitiikan perusperiaatteistahan on nimenomaan se, että verotuloja ei ennalta lukita tiettyihin tarkoituksiin. Nykyään tästä periaatteesta poiketaan tosin yhä useammin.

    (Esimerkiksi Saksan ekoveron tulot ohjataan sosiaalimenojen rahoitukseen. Myös Euroopan unionin jäsenmaiden maksamat tuet yhteisön instituutioiden rahoittamiseksi otetaan korvamerkityistä osuuksista kansallisista arvonlisäverokertymistä. Tanskan, Saksan ja Sveitsin kirkollisveroillakin on joitain hyvin selkeitä korvamerkitsemispiirteitä.)

    Tärkeimmät kansainväliset verot
    Kansainvälisistä veroehdotuksista laajimmalle levinnein on taloustieteen nobelistin James Tobinin kehittämä valuutanvaihtovero. Idean juuret ulottuvat aina Keynesiin asti.

    Tobinin mallista ja sen lukuisista muunnelmista on tehty monia yksityiskohtaisia ja laajoja selvityksiä. Veron laillisteknisiä ulottuvuuksia on kehitetty jo niin pitkälle, että sen kaksivaiheinen muunnelma on käytännöllisesti katsoen valmis käyttöönotettavaksi. Nyt puuttuu enää ensimmäisen askeleen ottamiseen tarvittava poliittinen tahto.

    Vastoin yleistä käsitystä, jonka mukaan vero voi toimia vain, jos se otetaan käyttöön kansainvälisesti, olisi sitä mahdollista soveltaa myös yksittäisessä maassa valuuttapohjaisesti. Esimerkiksi omaa valuuttaansa käyttävät Iso-Britannia, Brasilia, Intia, Ruotsi, Tanska ja Norja voisivat ottaa veron käyttöön ilman muiden maiden osallistumisen pakkoa.

    Kiivaimmin valuutanvaihtoveroa on vastustanut Yhdysvallat. Yksi esityksen viehättävistä ominaisuuksista on kuitenkin se, että se ei toteutuakseen tarvitse Yhdysvaltojen osallisuutta. Tämä johtuu siitä, dollareita vaihdetaan valuuttamarkkinoilla useimmiten johonkin toiseen merkittävään valuuttaan. Jos riittävä määrä muita keskeisiä valuuttoja (esimerkiksi euro, Japanin jeni ja Iso-Britannian punta) lähtee mukaan, suurin osa dollarikaupoista kuuluu myös järjestelmän piiriin.

    Massiivisesta vastarinnasta huolimatta valuutanvaihtoveron kannattajien määrä jatkaa kasvamistaan. Heidän joukossaan ovat muun muassa Ranskan ja Kanadan parlamentit. Belgian parlamentti jopa hyväksyi vuonna 2004 aiheeseen liittyvän lain, joka astuu kuitenkin voimaan vain, mikäli muut EU-maat lähtevät mukaan.

    Kannattajiin lukeutuvat myös taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz, Saksan liittopäivien globalisaatio-tietoutta keräävä komissio, miljonäärisijoittaja ja filantrooppi George Soros, Ranskan entinen presidentti Jacques Chirac sekä Itävallan pääministeri Wolfgang Schüssel. Myös Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder ilmoitti julkisesti kannattavansa veroa vuoden 2005 maailman talousfoorumissa Davosissa. Jo vuonna 2002 Saksan taloudellisen yhteistyön ja kehityksen ministeriön tilaamassa tutkimuksessa todettiin, että kaksiportainen muunnelma Tobinin verosta ei olisi pelkästään toteuttamiskelpoinen, vaan kehityspoliittisessa mielessä myös erittäin suositeltava.

    Valuutanvaihtoverosta saatavat tulot olisikin ohjattava lyhentämättöminä kehitysapuun. Siten se olisi yksi maailman edistyksellisimmistä veroista: sen avulla uudelleen jaettaisiin varoja maailman rikkaimmilta markkinoilta niille, jotka apua eniten tarvitsevat – globalisaatiosta eniten hyötyneiltä siitä osattomiksi jääneille.

    Suurimpia hyötyjiä olisivat kuitenkin kasvavat (tai keskituloiset) kansantaloudet. Heidän käyttöönsä vapautuisi satoja miljardeja dollareita, jotka tällä hetkellä ovat lukittuina tuottamattomiin valuuttareserveihin. Steriloivien reserviomistusten kustannusten lasku, alemmat vaihtoehtokustannukset ja talouden tasapainottuminen voisivat tuottaa vuosittain yli sata miljardia dollaria.

    On varsin todennäköistä, että valuutanvaihtovero voitaisiin toteuttaa lyhyellä aikavälillä muutaman maan voimin (tai jopa yhdessä maassa, esimerkiksi Norjassa). Laajemman järjestelmän toteuttaminen vaatisi luultavasti paljon enemmän aikaa.

    Yksi idean kannattajien viimeaikaisista onnistumisista on Itävallan parlamentin huhtikuussa 2006 hyväksymä päätöslauselma, jossa vaadittiin hallitusta tutkimaan EU:n laajuisten verojen toteuttamiskelpoisuutta eurooppalaisten instituutioiden puitteissa ja työskentelemään tällaisten verojen käyttöönoton puolesta vaarantamatta kuitenkaan Lissabonin tavoitteita. Päätöksessä mainittiin valuutanvaihtoveron lisäksi esimerkiksi ilmakuljetuksiin, merenkulkuun ja luonnonvaroihin kohdistuvat verot.

    Vaikka muutkin kansainväliset verot ovat löytäneet tiensä julkiseen keskusteluun, on ensiarvoisen tärkeää, ettei valuutanvaihtoveron tavoittelusta luovuta eikä erilaisia veroja aleta kilpailuttaa toisiaan vastaan. Valuutanvaihtovero kohdistuu finanssimarkkinoiden hallitseman globalisaation ytimeen. Ilman finanssimarkkinoiden kontrollia vallitsevan uusliberaalin paradigman vaihtoehdot ovat heikoissa kantimissa.

    Valuutanvaihtovero ei tietenkään ole ainoa kansainvälisten finanssimarkkinoiden säätelemiseen soveltuva väline. Se voisi kuitenkin toimia ennakkotapauksena. Tämä, pikemmin kuin veron väitetty puutteellisuus, on myös syynä siihen, että valuutanvaihtovero on kohdannut niin kiivasta vastustusta. Eri instituutiot Deutsche Bankista Euroopan keskuspankkiin ovat esittäneet asiantuntijalausunnoiksi puettuja väittämiä, joissa ei pääsääntöisesti ole juuri viitattu edes veron puolustajien kirjoituksiin.

    Ympäristöverot
    Myös ympäristöverojen kohdalla kansainvälisen verotuksen logiikka on vakuuttava. Suuri osa ympäristöongelmista on luonteeltaan globaaleja, eikä niihin näin ollen voida tarttua vain kansallisessa viitekehyksessä. Tästä syystä myös kansainväliset rahoitusmekanismit ovat tarpeen.

    Talouden kielellä ympäristöongelma on negatiivinen ulkoisvaikutus. Toisin sanoen ympäristöongelmat aiheuttavat kuluja, joita haitoista vastuussa olevat eivät korvaa. Verojen tai maksujen avulla vastuulliset saataisiin kattamaan ainakin osa aiheuttamistaan kuluista.

    Monet ympäristön arvoista ovat sellaisia, joita kutsutaan globaaliksi yhteiseksi hyväksi tai globaaleiksi julkishyödykkeiksi. Tästä syystä niitä tulisi myös rahoittaa julkisesti. Verot olisivat tässä käteviä.

    Lentolippuvero
    Ranska on perinyt veroa lentolipuista heinäkuusta 2006 alkaen. Veron tuotot ohjataan rahastoon, joka edistää aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaista kamppailua kehitysmaissa. Ranska katsoo tämän olevan yksi tapa edesauttaa YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamista. Myös Chilen hallitus on päättänyt lentolippuveron puolesta, ja se on myös aloittanut tarvittavat lainsäädännölliset prosessit sen käyttöönottamiseksi. Brasiliakin suunnittelee esittelevänsä lentolippuveron vuoden 2006 aikana. Lisäksi muun muassa Norja, Etelä-Korea, Kongo, Kypros, Guatemala, Guinea, Norsunluurannikko, Jordania, Luxemburg, Madagaskar, Mauritius ja Nicaragua ovat liittyneet aloitteeseen.

    Myös Iso-Britannia on ilmoittanut luovuttavansa tietyn määrän jo olemassa olevan lentolippuveronsa tuloista aidsin, malarian ja tuberkuloosin torjuntaa varten perustettuun rahastoon. Taustalla on Ranskan kanssa tehty sopimus, jossa Ranska lupautui vastapalveluksena tukemaan vuosituhattavoitteiden edistämiseen tähtäävän kansainvälisen rahoituslaitoksen perustamista selvittävää brittihanketta.

    Ranskan lentolippuveron suuruus on euro jokaista kotimaan- ja Euroopan-lentoihin myytyä turistiluokan lippua kohden. Ensimmäisen luokan ja bisnesluokan lipuista veroa peritään kymmenen euroa. Mannertenvälisten lentojen kohdalla vastaavat summat ovat neljä ja neljäkymmentä euroa. Ranskan hallitus arvioi veron tuoton nousevan jopa 200 miljoonaan euroon.

    Brasilian lentolippuveron on ennakoitu tuottavan 12 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Chilen tapauksessa tulot olisivat viiden ja kuuden miljoonan dollarin välillä. Summat ovat siis melko pieniä. Poliittisessa mielessä nämäkin verot ovat tärkeitä, sillä ne korostavat hankkeen luonnetta pohjoisen ja etelän välisenä kumppanuutena perinteisen lahjoittaja–vastaanottaja-suhteen sijaan.

    Ympäristön kannalta näin alhaisilla veroilla ei kuitenkaan ole säätelevää vaikutusta. Edes halpalentoihin tottuneelle ei tuota vaikeuksia maksaa yhtä tai neljää euroa lisää, eivätkä bisnes- ja ensimmäisen luokan korotukset varmasti saa matkustajia matkustamaan muilla kulkuvälineillä tai olemaan matkustamatta.

    Kaikki yritykset korottaa veroprosenttia radikaalisti lentoliikenteen vähentämiseksi kohtaisivat ylitsepääsemättömiä poliittisia ongelmia. Ainakin teollisuusmaissa lippuvero on tasavero. Lentolippuvero ei siten sovi globalisaation säätelemiseen, ainakaan yllä mainittujen kriteerien perusteella. Sen suurin arvo onkin siinä, että ensimmäisenä kansainvälisenä verona se on keino saada jalansijaa uudelle paradigmalle.

    Ranska kannattaa lentoveroista saatujen tulojen ohjaamista lääkkeidenostorahasto IDPF:ään. Esimerkiksi Brasilia on kuitenkin ilmoittanut, että se aikoo maksaa vain osan verokertymästä IDPF:lle ja varata loput kansallisiin kuluihin. Ottaen huomioon, että Brasilian lääketeollisuus tuottaa muiden lääkkeiden ohella rinnakkaisvalmisteita aidsin hoitoon, on ilmeistä, että yksi hallituksen motiiveista on kotimaisen lääketeollisuuden tukeminen.

    Kehitysavun näkökulmasta pohjoisen rikkaiden valtioiden ei olisi järkevää toimia samoin ja välittää epidemioiden vastaiseen toimintaan korvamerkittyjä varoja omille ylikansallisille lääkeyrityksilleen. Päinvastoin verotuloilla olisi mahdollista lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: niillä voitaisiin yhtäältä taistella epidemioita vastaan, toisaalta tukea teollistuvien maiden orastavaa lääketeollisuutta.

    Päästövero ja hiilidioksidivero
    Koska lentolippuveron säätelevä vaikutus jää pieneksi, esimerkiksi Saksan hallituksen alainen globaaleja muutoksia tutkiva asiantuntijaelin WBGU on ilmoittanut kannattavansa veroa, joka kohdistuisi lentoliikenteen kielteisiin vaikutuksiin laajemmin, meluhaitoista pakokaasupäästöihin.

    Yksi vanhimmista ja samalla suosituimmista ympäristöveroehdotuksista on hiilidioksidivero. Se olisi ensisijaisesti säätelevä ja tähtäisi merkittävimmän kasvihuonekaasun määrän vähenemiseen.

    Ilmastonmuutoksen paineen alla näytti aina 1990-luvun puoliväliin asti siltä, että hiilidioksidiverolla oli hyvät mahdollisuudet tulla virallisesti hyväksytyksi. Helmikuussa 2002 voimaan astunut Kioton sopimus kuitenkin muutti paradigmaa päästökaupoille edulliseen suuntaan. Hiilidioksidiveron torjuminen oli itse asiassa yksi Kioton sopimuksen pääfunktioista.

    Jatkossa tilanne saattaa muuttua. Ainakin se on varmaa, että Kioton sopimuksen supistustavoitteet – sikäli, kun ne ylipäänsä saavutetaan – eivät ole läheskään riittäviä ilmastokatastrofin estämiseksi. Toisaalta on epäselvää, millaisiksi ilmastonsuojelustrategiat muotoutuvat tulevina vuosina. Tässä voi piillä hyvä mahdollisuus nostaa hiilidioksidivero yleiseen keskusteluun.

    Myös ehdotus lentopolttoaineverosta nauttii melko suurta kannatusta. Tällaisen veron periminen kotimaan lennoilla ja Euroopan sisäisillä lennoilla ei tuottaisi mitään ongelmia. Kansainvälisillä lennoilla siihen liittyisi lainsäädännöllisiä pulmia, sillä kerosiini on vapautettu verotuksesta sadoissa kahdenvälisissä lentoliikennesopimuksissa.

    Lentoväylien käyttöön, merikuljetuksiin, merenkuljetuksen päästöihin, vaarallisten tavaroiden kuljetuksiin ja tietyillä merialueilla liikennöintiin liittyen on myös tehty relevantteja veroehdotuksia.

    Talouden säätelyyn tähtäävät verot
    Valuutanvaihtoveron ohella keskustellaan myös monista muista taloustoimintoja säätelevistä veroista, kuten monikansallisten yritysten kansainvälisestä verotuksesta. Tämänkaltaisella verolla olisi hyvin laaja pohja.

    Landaun työryhmän vuonna 2004 julkaiseman raportin mukaan ylikansallisilta yrityksiltä peritään vuosittain veroja noin 860 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Vain viiden prosentin korotus lisäisi tuloja 43 miljardilla dollarilla. Teknisesti tämänkaltaisen veron periminen olisi helppoa, verotetaanhan ylikansallisia yrityksiä tälläkin hetkellä. Se olisi myös oikeudenmukaista tulonjaon näkökulmasta.

    Ongelmallisemmaksi asian tekee se, että veron käyttöönotto alueellisesti merkitsisi kilpailuhaittaa niille yrityksille, jotka joutuisivat sitä maksamaan, että verotulot voivat vaihdella voimakkaasti syklisistä tekijöistä johtuen ja että kaikkia tämänkaltaisia veroja kohtaan on olemassa suurta poliittista vastustusta – suurelta osin kiitos ylikansallisten yhtiöiden ja heidän poliitikoihin ja mediaan kohdistuvan lobbauksensa.

    Veroparatiisit ja pankkisalaisuus
    Landaun työryhmän raportissa todetaan pankkisalaisuuden sopivan täsmälleen taloustieteilijöiden negatiivisen ulkoisvaikutuksen määritelmään. Toisin sanoen pankkisalaisuudesta on haittaa. Tiukan pankkisalaisuuden maiden kanssa tehtyjä liiketoimia koskeva esitys saisi varmasti laajaa kannatusta, jos jokin hallitus saisi kerättyä rohkeutta ottaa projektin ohjat käsiinsä.

    Parhaillaan käydään keskustelua myös monista muista innovatiivisista veroesityksistä, jotka käsittelevät esimerkiksi arvopaperikauppaa, osakeinvestointeja, suoria investointeja sekä verkkokauppaa.

    Satelliittien sijoittamista lähiavaruuteen tai elektromagneettisen spektrin käyttöä koskevat verot saattavat kuulostaa haihattelulta. Molemmissa on kuitenkin kyse julkisesta hallinnosta ja julkisen tilan kontrollista, periaatteessa samasta asiasta kuin pysäköintimittareiden asentaminen julkisille kaduille. Genevessä toimiva Kansainvälinen televiestintäliitto ITU perii jo maksun satelliittien rekisteröinnistä ja radio- ja tv-ohjelmien lähettämiseen vaadittavien taajuuksien jakamisesta. Nämä maksut olisivat helposti nostettavissa ja muutettavissa vuotuisiksi veroiksi.

    Mikä tekee kansainvälisistä veroista kansainvälisiä?
    Ranskan lentolippuvero peritään jokaisesta Ranskan alueella ostetusta lentolipusta kansallisten veroviranomaisten toimesta. Tässä mielessä se saattaa vaikuttaa vain uudelta kansalliselta verolta. Veroa kannetaan kuitenkin yhteistyössä muiden valtioiden kanssa. Johtuu ainoastaan käytännön seikoista, että se toteutetaan porrastetusti eri maissa. Ranska menee edellä, Chile ja Brasilia seuraavat esimerkkiä.

    Tässä siis täyttyy kansainvälisen veron ensimmäinen ominaisuus, se, että vähintään kaksi maata perii sitä yhteistyössä. Lisäksi tarkoituksena on kasvattaa lentolippuveroa soveltavien maiden lukumäärää. Ideaalitilanteessa siihen osallistuisivat kaikki maailman valtiot. Uutta on myös se, että veron tuotot korvamerkitään kansainväliseen käyttöön, tässä tapauksessa vuosituhattavoitteisiin sisältyvään aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaiseen työhön.

    Kuitenkin vero peritään kansallisesti ja ylin valta verotulojen käytöstä säilyy kullakin valtiolla itsellään. Kansainväliset verot eivät siis välttämättä edellytä kansainvälistä organisaatiota.

    Toki myös toisenlaiset, pidemmälle menevät järjestelyt olisivat mahdollisia. Veroa voisi esimerkiksi periä valtioidenvälinen järjestö, ja tulojen käyttöä koskevat päätökset voitaisiin tehdä monenkeskisesti. Tämä kuitenkin edellyttäisi huomattavasti laajempaa kansainvälistä yhdentymistä kuin mitä tällä hetkellä on olemassa. EU on käytännössä ainoana ottanut ensiaskelia tällaista syvempää yhdentymistä kohti.

    Poliittista tahtoa tarvitaan
    Kansainvälistä verotusta ajavat monenlaiset muutosvoimat. Eri maiden kansalaisyhteiskuntien toimijoiden lisäksi Ranskan hallitus on näytellyt johtavaa roolia. Helmi-maaliskuun vaihteessa 2006 Pariisissa järjestetty, presidentti Chiracin isännöimä uusiin kehitysapumahdollisuuksiin keskittynyt kansainvälinen konferenssi oli eräänlainen läpimurto.

    Konferenssissa huipentui YK:n kehitysohjelman UNDP:n kymmentä vuotta aiemmin liikkeelle laittama prosessi. Aikaväli on itse asiassa varsin lyhyt, etenkin kun muistaa, että historiallisesti katsoen kansainvälinen verotus on täysin uusi ilmiö. Olihan verotus aiemmin ajateltavissa vain kansallisessa viitekehyksessä.

    Lähinnä sijoittajien taholta tulevan voimakkaan hyökkäyksen alla valuutanvaihtovero on dominoinut keskustelua tähän asti. Mutta valuutanvaihtoveroon kohdistuneen poliittisen vastustuksen ansiosta myös muut verot ovat nousseet keskusteluun. Hyvä esimerkki tästä on aiemmin mainitun Saksan hallituksen alaisen WBGU-paneelin vuoden 2002 raportti, joka tarkastelee lentolippuveroa ja ympäristöpolitiikan muita välineitä.

    Toistaiseksi julkaistuista tutkimuksista vaikutuksiltaan tärkein on presidentti Chiracin tilaama Landaun työryhmän raportti. Se analysoi kansainvälisten verosuunnitelmien koko skaalaa ja toimi myös pohjana niin sanotun Lula-ryhmän YK:n yleiskokoukselle vuonna 2004 luovuttamalle selvitykselle. Ranskan, Brasilian, Chilen ja Espanjan perustamassa ryhmässä on jo yli 40 jäsenmaata. Yleiskokous hyväksyi 115 maan äänin päätöslauselman, jossa vaadittiin tutkimusta kansainvälisten verojen käyttämisestä kehitysavun rahoituslähteenä.

    Vuosituhattavoitteiden rahoittamiseen liittyvät ongelmat kasvattavat jatkuvasti paineita sekä uusien että täydentävien rahoituslähteiden löytämiseksi. Vuoden 2005 välikatsaus, joka tarkasteli vuosituhattavoitteiden edistymistä viiden ensimmäisen vuoden aikana, osoitti, ettei asetettuja tavoitteita ole mahdollista saavuttaa kehitysapurahoituksen perinteisin keinoin.

    Itsepintaisimmin kansainvälisiä veroja on vastustanut Yhdysvallat. Esimerkiksi vuonna 2005 Washington vaati termin kansainväliset verot poistamista YK:n yleiskokouksen loppujulkilausumasta – ja sai tahtonsa läpi.

    Ranskan aloitteellisuus on kuitenkin kannattanut. Tällä hetkellä innokkaimpien maiden etujoukko viitoittaa tietä ja etenee odottamatta maailmanlaajuisen konsensuksen syntymistä. Esimerkiksi Pariisin konferenssissa muodostettiin kehitysrahoituksen uusia mekanismeja pohtiva työryhmä. Ryhmän jäsenkunta on paljon laajempi kuin lentolippuveroon jo sitoutuneet maat, ja siihen kuuluu jo 39 valtiota (muun muassa Belgia, Espanja, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea, Intia, Iso-Britannia, Itävalta, Meksiko ja Saksa). Tämä institutionaalinen perusta on suunniteltu varmistamaan prosessin jatkuvuus. Ryhmä on myös avoin kansalaisyhteiskunnan edustajille. [2]

    Päätelmiä
    Asianmukaisesti suunniteltuja kansainvälisiä veroja voidaan käyttää säätelyn välineinä siinä missä kansallisiakin veroja. Kansainväliset verot antaisivat päätöksentekijöille uuden keinon globalisaation hallintaan, ja niiden hyväksyminen olisi askel kohti demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa globalisaatiota.

    Verojen toisen perusfunktion, varojen keruun, ansiosta kansainvälinen vero voisi myös luoda uusia poliittisia mahdollisuuksia. Esimerkiksi YK:n vuosituhattavoitteiden rahoittaminen ilman epätavanomaisia rahoitusmekanismeja on käytännössä mahdotonta.

    Kansainvälisiin veroihin kohdistuva poliittinen vastustus on myös otettava huomioon. Uudet verot ovat vastoin ajan henkeä, jossa kaikki verot tavallisesti nähdään pelkkinä negatiivisina ulkoisvaikutuksina. Tässä mielessä keskustelulla kansainvälisistä veroista on myös tärkeä sosiopoliittinen ulottuvuus: se auttaa korvaamaan laajalle levinneen veroja lähtökohtaisesti vastustavan ajattelumallin demokraattisesti valistuneemmalla lähestymistavalla.

    Saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer on sanonut: "Jokainen hyvä idea käy läpi kolme vaihetta. Ensimmäisessä se julistetaan typeräksi, toisessa sitä vastustetaan kiivaasti ja kolmannessa se pannaan täytäntöön."

    Idea kansainvälisistä veroista on parhaillaan jossakin vaiheiden kaksi ja kolme välillä.

    Peter Wahl on kansainväliseen rahoitusjärjestelmään perehtynyt tutkija ja yksi Saksan Attacin perustajista. Teksti on alun perin julkaistu Social Watch 2006 -raportissa.

    Valuutanvaihtoveroa käsittelevän osuuden kirjoittamiseen on osallistunut myös Sony Kapoor.

    Suomennos Lasse Poser

    Viitteet
    [1] ul Haq, Mahbub et al (1996). The Tobin Tax: Coping with Financial Volatility. Oxford University Press.

    [2] Ryhmän jäsenmäärä on artikkelin kirjoittamisen jälkeen noussut jo yli neljänkymmenen. Suomi liittyi jäseneksi keväällä 2007 (suom. huom.).