R E S U R S S I K E S K I T T Y M Ä

Ihminen on aina käyttänyt ympäristöään ja luonnonvaroja hyväkseen.

Ensin lähinnä keräiltiin syötäviä kasveja ja metsästettiin. Merkittävä käänne luontosuhteessa tapahtui, kun opittiin viljelemään maata. Toimintaan tuli pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Edelleen oli kuitenkin selvää, että ihminen oli luonnon armoilla eikä päinvastoin. Tämä ajattelutapa kesti tuhansia vuosia.

Teollisen vallankumouksen myötä kaikki muuttui. Ihminen alkoi nähdä itsensä luonnon herrana. Uudet keksinnöt mahdollistivat luonnon aiempaa tehokkaamman hyödyntämisen ja muokkauksen. Teollistuminen kiihdytti taloudellista kasvua, mikä puolestaan mahdollisti teollisen tuotannon laajenemisen. Hetken näytti, että rikastuminen ja kasvu voisivat jatkua loputtomiin.

Kaikella on kuitenkin rajansa. Parinsadan vuoden teollistumisen ja luonnon "tehokkaan" hyödyntämisen jälkeen havahduttiin 1900-luvun jälkipuoliskolla ensiksi siihen, että luonnonvarat eivät olekaan loputtomat, ja pian tämän jälkeen siihen, että maapallo ei kestä nykyisen kaltaista tuotantoa ja kulutusta.

Ihmisen aiheuttamista ympäristövaikutuksista eniten huomiota saa ilmastonmuutos, mutta syntilista on pitkä: vesistöt ovat saastuneet, kolme neljäsosaa maailman kalakannoista on ylikalastettu tai kokonaan kadonnut (lisää ohessa), metsiä on tuhottu, eläinlajeja on hävinnyt, ilma on paikoin miltei hengityskelvotonta ja jätevuoret ovat kasvaneet laskettelurinteiden kokoisiksi.

Viime vuosina on viimein tunnustettu, että suunnanmuutos on välttämätön. Käytännön toimenpiteistä sopiminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi.

Ongelman ytimessä on ristiriita pitkän aikavälin kestävän kehityksen ja lyhyen tähtäimen taloudellisten voittojen välillä. Yrityksille siirtyminen ympäristöystävällisempiin käytäntöihin aiheuttaa yleensä kuluja, jotka laskevat tulosta. Osakkeenomistajat haluavat kuitenkin rahoilleen mahdollisimman suuren tuoton. Omistajia miellyttääkseen yritykset jatkavat vanhalla linjalla. Tilanne on sikäli hassu, että monessa tapauksessa investoinnit maksavat itsensä takaisin, mutta tässä vaiheessa lyhytpinnaiset sijoittajat ovat jo vieneet rahansa muualle.

Ongelmalliseksi on osoittautunut myös luonnon käsitteleminen kauppatavarana. Monet yhteiseksi ja kaikille kuuluviksi mielletyt asiat, kuten vesi tai laidunmaat, ovat saaneet hintalapun. Myös aiemmin julkisesti hallinnoituja luonnonvaroja on myyty yksityisille kiihtyvällä tahdilla. Tunnetuin esimerkki tällä hetkellä lienee Irakin öljyn siirtyminen ulkomaisille firmoille.

Maailman luonnonvarat jakautuvat epätasaisesti. Koska esimerkiksi öljyn kysyntä on kova ja hinta korkea, voisi kuvitella, että öljymaat ovat rikkaita. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Monessa Afrikan valtiossa on mittavia öljyesiintymiä, mutta valtiot ovat silti äärimmäisen köyhiä. Resurssikirouksena tunnettu ilmiö pätee muihinkin luonnonvaroihin timanteista uraaniin. Tällaisille kehitysmaille tyypillistä on, että tulot päätyvät pienen vähemmistön tileille.